Maijastina Kahlos

Ymmärtääkö kukaan? Parempaa tiedeviestintää!

16.11.2010

Tyttäreni aloitti tänä syksynä viidennen luokan ja sen myötä uuden oppiaineen, historian. Viidennen luokan historian oppimäärässä on mukavan kokoinen osa varattu kreikkalais-roomalaiselle antiikille. Pian tytär ilmoitti vihdoin ymmärtävänsä, mitä äiti tekee työkseen. Eli mistä on kyse, kun äiti tutkii antiikin historiaa.

Olen levittänyt ilosanomaa tutkijan työstä ennenkin. Kerran eräs päiväkoti-ikäinen lapsi tiedusteli, mitä teen työkseni, ja vastauksen saatuaan tiukkasi, mitä se historian tutkiminen on. Vertasin tutkimusta salapoliisin työhön, jossa pienistä johtolangoista jäljitetään, mitä on mahtanut tapahtua. Sana salapoliisi teki toivomani säväyksen, ja lapsi totesi, että hänestäkin tulee isona tutkija.

Omasta tutkimuksesta on vaivalloista kertoa ulkopuolisille ymmärrettävästi ja samalla ytimekkäästi. Seuraava haaste on perustella, mitä hyötyä tutkimuksesta on. Kun on käynyt läpi pahimman tulikasteen eli selvittänyt kaikkea tätä epäluuloisesti suhtautuville tuttaville ja sukulaisille – varsinkin niille kaikkein kriittisimmille eli nuorimmille, on jo hivenen kouliintuneempi kirjoittamaan tiedotteita ja kohtaamaan toimittajia.

Tai niin sitä luulisi. Tiedottaessaan tutkimuksestaan tieteentekijä on kahden tulen välissä ja joutuu tekemään kompromisseja. On kirjoitettava omasta alasta yleistajuisesti, mutta kuitenkin sellaisella tarkkuudella, ettei yksinkertaista liikaa. Pitäisi myös uskaltaa kärjistää ja kertoa meheviä esimerkkejä. Väärinkäsitysten mahdollisuudet ovat rajattomat. Samalla täytyy olla myös valmiina ottamaan vastaan nurinat, joita saa tutkijakollegoilta mutkien suorimisesta.

Aika ajoin tutkijat saavat opastusta tiedeviestinnässä. Tämä onkin tarpeen, sillä vaikka tutkija on oman tutkimuksensa asiantuntija ja hallitsee oman alansa ammattikielen, hän ei välttämättä hallitse viestintää. Ennen kaikkea on tarpeen muistuttaa, että ilman tiedotusta tutkimusta ei ole olemassa – tutkijan ja hänen tiedeyhteisönsä ulkopuolella olevalle maailmalle. Kuinka moni humanisti muistaa tai tajuaa tehdä tutkimuksestaan tiedotteita?

Toinen haaste on kirjoittaa tiedotteesta lyhyt ja ymmärrettävä. Yksi aanelonen on ehdoton maksimi. Pääasian pitää tulla esiin heti otsikossa ja ensimmäisillä riveillä. Toimittaja voi työpäivänsä aikana käydä läpi satoja tiedotteita. Ellei otsikko ja pari ensimmäistä riviä herätä riittävästi kiinnostusta, tiedote päätyy yhdellä klikkauksella roskakoriin.

Kolmanneksi tutkijan täytyy irrottautua oman alan jargonista ja kirjoittaa asiasuomea. Kuivakkaat ”todennäköisesti”- ja ”toisaalta” -pähkäilyt pitää korvata ronskeilla päälauseilla. Mukaan olisi hyvä saada edes yksi kansanomainen sana. Humanistille tämä on varmasti huomattavasti helpompaa kuin luonnontieteilijälle.

Olen seurannut suuren ihailun vallassa tutkijoita, jotka pystyvät tasapainottelemaan yleistajuisen esityksen ja tieteellisen tarkkuuden välimaastossa. Tällaisissa tapauksissa tutkija onnistuu puhuttelemaan sekä suurta yleisöä että muita tutkijoita. Jopa tutkijayhteisössä käydyt vuosikymmenien kiistat on pystytty tiivistämään muutamaan virkkeeseen. Kieli on sujuvaa asiasuomea. Lukija on lumoutunut, ja tekstistä syntyy illuusio, että se olisi syntynyt hyvinkin vaivattomasti. Yleensä näin ei kuitenkaan ole, vaan teksti on saatettu maailmaan suurilla synnytystuskilla.