Sami Moisio
Valtiomuutos Suomessa: muuan näkökulma
30.9.2010
Ilahduin pyynnöstä ryhtyä tämän verkkolehden kolumnistiksi juuri akatemiatutkijan kauteni päätyttyä. Kauteni aikana ymmärsin, että akatemiatutkijan rahoitusmuoto on kansainvälisessäkin katsannossa hyvin kilpailukykyinen. Sitä voi pitää aitona innovaationa, jonka kehittäjälle soisi palkinnon.
Akatemiatutkijan rahoitus mahdollistaa sellaisten laajojen tutkimusteemojen kehittelyn, joka jatkuu kauden jälkeen. Omalla kohdallani tämä merkitsee neljä vuotta sitten aloittamani valtiomuutoksen alueellisuuden tutkimuksen jatkamista nykyisessä tehtävässäni.
Valtiomuutoksen alueellisuudessa on kyse valtion koko olemuksen ja siihen liittyvien alueellisten muodostelmien jatkuvasta transformaatiosta ja tuon muutoksen suhteesta kapitalistisen järjestelmän muuntautumiseen. Vaikka valtiomuutos on jatkuva prosessi, esimerkiksi Suomen historiasta voidaan selvästi havaita tiettyjä ”kriisikausia”, periodeja, jolloin muutos on ollut suhteellisen mullistavaa.
1990-luvun taite oli selkeä muutoskausi, jolloin hyvinvointivaltion rakentamiskauden eli niin kutsutun ”suunnitteluvaltion kauden” valtiorakenteita alettiin voimakkaasti uudistaa. Kilpailun lisäämisestä, maailmalle avautumisesta ja kaikenlaisesta valtiorakenteiden virtaviivaistamisesta muodostui yhteiskuntapolitiikan kyseenalaistamattomia kulmakiviä.
Juuri nyt on meneillään suhteellisen selkeä muutosperiodi, joka poikkeaa 1990-luvun suuresta murroksesta. Itse asiassa nyt käynnissä olevan valtiomuutoksen käyntivoimana on pyrkimys kehittää kansallisen selviytymisen ja menestyksen perustaksi sellaista tuotantomuotoa, jossa tieto, innovaatiot ja niin kutsuttu huippuosaaminen korostuvat aikaisempaa selvemmin. Puhutaan todellisen tietoon ja innovaatioihin perustuvan yhteiskunnan ja talouden rakentamisesta.
Tämä pyrkimys löi läpi Euroopan unionissa jo 1990-luvun lopulla, mistä on pysyväksi todistukseksi jäänyt niin kutsuttu Lissabonin strategia. Suomessa käsitys innovaatioiden ja kansallisen selviytymisen liitosta alkoi selvästi vahvistua vuoden 2002 ”pienen laman” jälkeen. Meillä julkaistiin kymmenittäin niin kutsuttuja globalisaatioraportteja, joiden sisältö on hämmästyttävän samansuuntainen: globalisaatio on etenemässä toiseen vaiheeseensa, 1990-luvun rakenteet ovat vanhentumassa, valtiorakenteita on voimakkaasti muutettava.
Olen pannut merkille, että nyt käynnissä oleva valtiomuutos tiivistyy kolmeen asiaan. Ensinnäkin sitä leimaa voimakas ekonomismi eli tietynlaisen tuotantotaloudellisen ja markkinaperustaisen ajattelun levittäytyminen kaikille yhteiskuntapolitiikan lohkoille. Tällöin taloudellisesta tehostamisesta muodostuu yhteiskuntapolitiikan keskeisin hyve, tavoite ja sisältö. Onkin ollut kiinnostavaa panna merkille, että yleisessä yhteiskuntapolitiikassa on jatkuvasti vahvistumassa järkeily, jonka mukaan 1960-luvulta lähtien luotuja ja 1990-luvulla muokattuja mutta kuitenkin pitkälti säilytettyjä valtiorakenteita ei ole enää varaa pitää yllä. Tällainen järkeily on ollut näkyvissä kaikilla politiikan lohkoilla puolustuspolitiikasta koulutus- ja yliopistopolitiikkaan.
Toiseksi käynnissä olevaa valtiomuutosta leimaa voimakas optimisaatio. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskuntapolitiikan ytimeen nousee pyrkimys muokata ”kansainvälisesti kilpailukykyisiä” valtiorakenteita ja ”kansainvälisesti kilpailukykyistä väestöä” siten, että niistä saataisiin paras ”tulos” aikaiseksi kuvitteellisessa avoimessa maailmantaloudessa.
Optimisaatio taas liittyy saumattomasti subjektifikaatioon, nykyisen valtiomuutoksen kolmanteen elementtiin. Siinä on keskeistä pyrkimys muuttaa valtiorakenteet ja valtion väestö sopiviksi globaalin innovaatioyhteiskunnan tarpeisiin. Suomessa keskustelu luovuudesta, luovasta luokasta ja huippuosaamisesta ilmentää hyvin käsitettä optimisaatio. Kyse on siis sen pohtimisesta, millaisia ihmisiä valtion tulisi tietoisella politiikalla tuottaa ja houkutella, jotta taloudellinen menestys saataisiin turvattua.
Nyt käynnissä oleva valtiomuutos koskettaa myös valtion alueellisuutta. Suomessa keskustelu aidon metropolin luomisen tarpeesta, innovaatiokeskuksista ja siitä, että valtiolla ei ole enää varaa julkisin varoin panostaa niihin noin kolmeenkymmeneen kaupunkiseutuun, joiden varaan kansallinen hanke 1990-luvulla perustettiin, ilmentävät nähdäkseni juuri edellä kuvaamiani ekonomisaatiota, optimisaatiota ja subjektifikaatiota. Käynnissä oleva valtiomuutos johtaa näin todennäköisimmin aikaisempaa voimakkaampiin aluepoliittisiin jännitteisiin. Tuo jännite ei perustu niinkään maaseudun ja kaupunkien väliseen vastakkainasetteluun, vaan kaupunkiseutujen väliseen pudotuspeliin.
Kaiken kaikkiaan on huomattava, että käynnissä oleva valtiomuutospyrkimys kätkee sisäänsä uusia hierarkioita, jotka ilmenevät tulevaisuudessa mahdollisina poliittisina jännitteinä. Hierarkioita on muodostumassa esimerkiksi valtion taloudellisen kilpailukyvyn kannalta hyödylliseksi ja hyödyttömäksi koetun osaamisen välille. Toisaalta yksittäiset kaupunkiseudut alkavat erilaisissa kehittämisstrategioissa jakaantua niihin, joilla katsotaan olevan globaalissa innovaatiotaloudessa menestymisen edellytykset, ja niihin, joilla noita edellytyksiä ei katsota olevan. Lisäksi uusia hierarkioita alkaa muodostua instituutioiden välille. Tämä tullee Suomessa näyttäytymään yliopistojen aikaisempaa selvempänä jakamisena erilaisiin kasteihin.