Petteri Pietikäinen

Tieteen moraalipoliittinen kontrolli

23.10.2009

Ranskalainen intellektuelli Sartre oli aikoinaan sitä mieltä, ettei tietoja Stalinin vankileirien saaristosta tulisi julkistaa, koska ne voisivat vähentää Ranskan työläisten uskoa sosialismiin. Sartre ajatteli, että kansaa tai sen osia on suojeltava totuudelta jos totuuden paljastamisella on huonoja yhteiskunnallisia seurauksia.

Sartren kriittinen suhtautuminen tiedon avoimuuteen on tullut välillä mieleeni kun olen seurannut tieteestä käytäviä kiistoja. Olen huomannut, että erityisesti ihmistä koskeva tieto voidaan kokea joillakin tahoilla niin kiusalliseksi tai jopa vaaralliseksi, että tieto halutaan joko haudata hiljaa tai tuomita äänekkäästi moraalisista syistä. Mitä yhteiskunnallisempi tiede, sitä moralistisempi se on luonteeltaan, toteaa tunnettu evoluutiobiologi Robert Trivers. Tässä väitteessä näyttää olevan perää.

Otan esimerkiksi evoluutioteoreettisen ihmistutkimuksen ja ns. sosiobiologiadebatin. Sosiobiologian teoreettinen perusta on 1960-luvulla tapahtuneessa genetiikan ja darwinilaisen evoluutioteorian synteesissä. 1970-luvulla tiedeyhteisö kiisteli siitä, mitä tämä uusi evoluutiobiologinen tutkimusala paljastaa ihmisluonnosta. Kiistan toisena osapuolena olivat sosiobiologit, jotka sovelsivat evoluutioteoriaa ihmisen sosiaalisten toimintojen selityksiin. Heitä vastusti joukko marxilaisia biologeja ja suurin osa yhteiskuntatieteilijöistä, jotka eivät hyväksyneet nykyihmiseen ja yhteiskuntaan kohdistuvaa evolutiivista tutkimusta.

Osa sosiobiologiaa vastustavista väitteistä oli puhtaan tieteellisiä, mutta suuri osa kritiikistä perustui moraalisiin arvostelmiin. Sosiobiologeja – erityisesti E.O. Wilsonia ja Richard Dawkinsia – syytettiin oikeistolaisista, rasistisista ja taantumuksellisista mielipiteistä, joita he yrittivät oikeuttaa tieteen avulla. Sosiobiologeja myös iskettiin vyön alle natsikortin avulla: sosiobiologian väitettiin edustavan aatteellista jatkumoa sosiaalidarwinismista kansallissosialismiin ja siitä edelleen ihmisen evoluutiotutkimukseen. Vastustajien mielestä ainoa hyvä sosiobiologi oli syylliseksi julistettu sosiobiologi. Jotta sosiobiologien syyllisyys rikoksista ihmiskuntaa vastaan kyettiin osoittamaan, vastustajat turvautuivat moraaliseen luentaan. Siinä sosiobiologien väitteitä tulkittiin niiden oletettujen huonojen seurausten valossa.

Jos ihmiset siis alkaisivat uskoa evoluutioteoreetikkojen viestiin siitä, että evolutiiviset tekijät vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen esimerkiksi parinvalinnassa, väkivaltaisuudessa tai altruismin kohteissa, tällä uskolla olisi haitallisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ihmiset esimerkiksi hyväksyisivät herkemmin sukupuolten epätasa-arvon, etnisiin ryhmiin kohdistuvat ennakkoluulot ja ”luonnonvastaisen” hyvinvointivaltion romuttamisen. Sosiobiologien edustama ”biologinen determinismi” oli kuitenkin vastustajien luoma mielen kummitus, joka ei koskaan materialisoitunut. Evoluutiotutkijoilla ei ollut piilotettua moraalipoliittista agendaa.

Kuten sosiobiologiadebatin kohdalla, myös 1990-luvulla nousseen evoluutiopsykologian vastustajat turvautuivat moraaliluentaan vakuutellessaan evoluutioteorian sopimattomuutta mielen toimintojen selittämiseen. Vastustajien oletuksena tuntuu olevan, että ”konservatiivisten” evoluutiopsykologisten väitteiden hyväksymisellä on huonoja yhteiskunnallisia seurauksia tai että evoluutiopsykologian nousu itsessään ilmensi 1990-luvun konservatiivista ilmapiiriä. Mielenkiintoista kyllä (ja onneksi), 2000-luvun aikana keskustelu evoluutiopsykologiasta on ruvennut keskittymään sen tieteellisten väitteiden todenperäisyyteen ja moraaliluenta on jäänyt enemmän taka-alalle. Yhteiskuntatieteisiin evoluutioteoria ei silti edelleenkään ole ollut kovin tervetullut.

Tieteellisen tutkimuksen vastustus sen oletettujen huonojen yhteiskunnallisten seurausten vuoksi on tieteen vapauden kannalta arveluttava periaate. Jos vallitsevien arvojen, toiveiden ja uskomusten vastaiseksi julistettu tutkimus tuomitaan, se voi johtaa tilanteeseen, jossa poliittiset valtatekijät määräävät tosiasiaväittämien sisällön (kuten kävi Neuvostoliitossa tieteellisesti vahingollisen lysenkolaisuuden noustua hegemoniseen asemaan biologisissa tieteissä).

Jos moraalipoliittiset normit määräävät tiukasti mitä tutkia ja mitä kysyä, se voi halvaannuttaa vapaata tutkimusta ja tehdä tutkijoista entistä sovinnaisempia ja sivuilleen pälyileviä. Käyttäytymisgenetiikka ja genomitutkimus ovat ihmiseen kohdistuvan evoluutiotutkimuksen ohella hyviä esimerkkejä tutkimusaloista, joiden yllä leijuu jatkuva moraalisen tuomitsemisen uhka.

Moraalipoliittisen korrektiuden vaatimusten kanssa on oltava erityisen varuillaan tieteessä. Tutkijayhteisön elämää hankaloittavat talouden imperatiivit, jatkuva rahoituksen hakeminen sekä yhä lisääntyvä valvonta, tulosvastuu ja raportointivaatimukset. Jos tämän kaiken puristuksessa tutkijan täytyy myös pitää huoli siitä, ettei hänen tutkimuksensa varmasti loukkaa ketään, ollaan turmiollisella tiellä.

Tiede on osa kulttuuria, ja siksi kulttuurissa vaikuttavat arvot, uskomukset ja ennakkoluulot vaikuttavat myös tiedeyhteisöissä. Tieteessä totuus on välttämättä vaillinainen ja väliaikainen – tämä erottaa tieteen uskonnosta. Tämä ei silti tarkoita, että totuus on täysin suhteellista ja että poikkeavat käsitykset totuudesta ovat vain erilaisia ja kaikki yhtä arvokkaita ”näkökulmia” todellisuuteen.

Sartren aikalainen ja entinen ystävä Albert Camus ei pitänyt Sartren kehotuksesta pysyä hiljaa Neuvostoliiton vankileireistä. Camus huomautti, että totuus on yksi ja jakamaton, ja että tämän ajatuksen kieltäminen tekee pilaa sekä ihmisyydestä että moraalista. Camus itse oli moralisti, mutta hänen ”naiivia” totuuden kunnioittamistaan en voi kuin ihailla. Jos hän eläisi tämän päivän Suomessa, hän uskoakseni ihmettelisi sitä moraalipoliittista puhdasoppisuutta, joka vaikeuttaa maamme ei muutenkaan turhan vilkasta ja moniäänistä älyllistä elämää.