Mikael Fogelholm

Tieteellinen ja muka-tieteellinen epäsopu

27.1.2010

Tiede porautuu asioihin joista vallitsee tietämättömyys tai yhteisen näkemyksen puute. Vähitellen tiedon puute tai epäsopu eli dissensus muuttuu yhteiseksi näkemykseksi eli konsensukseksi.

Mainen kunnia on katoavaista ja niin on usein myös tieteellisen konsensuksen laita. Tämä ei ole konsensukseen päätyneiden tutkijoiden vika, sillä he tekevät johtopäätöksiä parhaan olemassa olevan tiedon perusteella. Tarkemmat tutkimusmenetelmät tai uusi tapa ajatella voi kuitenkin aluksi horjuttaa ja lopuksi romuttaa vahvimmankin konsensuksen.

Villit ideoitsijat ja toisinajattelijat vievät tiedettä eteenpäin. Tosin hakemusten arvioinnissa käytettävä paneelin konsensusarviointi tai tieteellisten lehtien vertaisarviointi ei välttämättä suosi villejä ideoita. Toisaalta suurimmasta osasta toisinajattelijoita ei tule tieteen sankareita. Heidän ajatuksensa olivat ehkä jo alun perin harhapoluilla ja sinne ne myös jäävät.

Tieteellinen epäsopu on usein mielenkiintoista. Kongressien parhaimpia tilaisuuksia ovatkin yleensä väittelyt vaikkapa siitä, onko laihduttaminen terveellistä tai minkä takia Suomi joutui talvisotaan. Nämä väittelyt osoittavat, miten tiedettä voidaan tulkita eri tavoin. Niissä myös kuulija haastetaan pohtimaan, mitä todisteita ja tulkintoja hän itse arvostaa. Tieteelliset debatit ovat yleensä asiallisia ja asiakeskeisiä: on erittäin harvinaista, että väittelyssä mentäisiin henkilökohtaisuuksiin tai alatyylisiin ilmaisuihin.

Tieteelliseltä tuntuvaa väittelyä käydään myös kongressisalien ulkopuolella, lehtien palstoilla ja yhä enemmän Internetin blogeissa ja keskustelupalstoilla. Tämä on osa Suomen Akatemiankin toivomaa tieteen julkisuutta – vain julkisen keskustelun kautta tiede tulee osaksi ihmisten arkea.

Mutta julkisessa keskustelussa on yksi omituinen asia. Osa tieteelliseltä epäsovulta tuntuvasta kiistelystä käydään itse asiassa puolittain tiedepiirien ulkopuolella. Tyypillistä on se, että varsinaisen tiedemaailman ulkopuolelta tulee pieni joukko äänekkäitä, sitkeitä ja itseensä uskovia, joiden mielestä jonkun asian konsensus on ihan höpinää. Heitä on myös nimetty denialisteiksi, konsensuksen kieltäjiksi.

Esimerkiksi ravitsemustieteilijöiden kimppuun ovat viime vuosina hyökänneet yleisten ravitsemussuositusten vastustajat. Heidän joukossaan ei ole alan tutkijoita, sen sijaan kylläkin ortopedi, biologi, insinööri ja muiden akateemisten alojen edustajia. Toisinajattelijat ovat löytäneet toisensa omilta keskustelupalstoiltaan ja he myös osallistuvat ahkerasti muihin keskustelufoorumeihin. En ymmärrä, miten heillä riittää aikaa tähän kaikkeen.

Tieteellinen epäsopu on tieteen kehittymisen edellytys, eivätkä poikkeavat näkemykset tiedemaailman ulkopuolelta ole kiellettyjä. Omituista on kuitenkin aggressiivisuus ja henkilökohtainen solvaaminen, mikä tiedemaailman sisäisessä väittelyssä on vähäistä. Osa denialisteista myös uskoo salaliittoon, kuten siihen, että tutkijat, elintarviketeollisuus ja lääketeollisuus ovat yhdessä päättäneet sairastuttaa ihmiset epäterveellisellä ruoalla, jotta lääkkeitä myytäisiin enemmän.

Tämä tiedemaailman ja denialistien välinen keskustelu on varmaan useimmista tutkijoista rasittavaa. Siinä pelissä on vastattava ja puolustettava silloin, kun siihen on tarvetta. Muuten paras puolustus on jatkaa hyvän ja ymmärrystä lisäävän tutkimuksen tekemistä.

Kuva: Nina Dodd