Timo Harrikari
Tiedemaailmalla levällään
12.12.12
Aamupäivä on mennyt koodatessa aineistoa keittiön pöydän ääressä. Olen vastannut kiireisimpiin sähköposteihin ja iltapäivällä aion viimeistellä artikkeliani, joka on odottanut jättämistään jo reilun parin kuukauden ajan. Ei se vieläkään tule olemaan valmis, mutta seuraavan artikkelin deadline jo häämöttää. Aika on kortilla ja tuntuu, että se kuluu kovin usein muuhun kuin perustehtävään eli tutkimuksen tekemiseen.
Tämä on siitä harvinainen päivä, ettei tarvitse revetä moneen suuntaan. Ei nimittäin ole lainkaan harvinaista, että tutkimustyöhön keskittyminen ja sen ensisijaisuus hajoaa erilaisiin tapaamisiin, palavereihin tai kaikenlaista verkostoitumista edistäviin tapahtumiin. Kysymys on epäilemättä yksilöllisestä kyvystä suunnitella ja hallita työsarkaansa, mutta ei vain pelkästään siitä. Ajassamme kun elää voimakkaasti tutkimustyön oheisrationaliteetti, jonka mukaan pitäisi olla käytettävissä ja levällään moneen suuntaan.
Tutkimusyhteisöjen sisäinen levittäytyminen tutkimustyön ja -projektien synergiaetujen etsimisen nimissä on tieteenteon peruskauraa. Oman aikansa arjen tehokkaasta työskentelystä vievät tutkimusrahoituksen hakuprosessit. Jossain vaiheessa arvioin mielessäni, että hieman yli kolmasosa kokonaistyöajasta meni pelkkien tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen ja muuhun rahoituksen hakemisen käytäntöihin. Hakuprosesseissa on harvemmin kysymys akateemisen glorian jahtaamisesta vaan yksinkertaisesti tutkimustyötä tekevien perustoimeentulon hankkimisesta ja turvaamisesta. Sosiaalitieteiden liepeillä ei pyöri teknisten innovaatioiden tai lääketehtaiden miljoonafyrkka. Toisinaan herää mielessä ajatus tehdä ns. kvasitieteellisellä popularisoivalla ”diibadaaballa” helpompaa rahaa, mutta tutkijan moraali vääntyy siihen heikosti.
Varsinaiseen tutkimustyöhön ja sen sisäisiin logiikkoihin liittyvä verkostoissa notkuminen ei ole ainoa levittäytymisen muoto. Viime vuosina on ryhdytty entistä enemmän painottamaan tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja siten monenlaiset tutkimusyhteisöjen ulkopuoliset tahot ovat alkaneet esittää toiveita ja vaatimuksia siitä, että tutkijan pitäisi olla tarjolla ja käytettävissä. Trendi näkyy varsin hyvin edustamillani käytännöllisellä ja vaikeita moraalikysymyksiä sisältävillä tieteenaloilla, joiden kärjekkäimmät tapaukset sinkoilevat toistuvasti iltapäivälehtien etusivuille. Sanomalehdet ja muu media esittävät pettymystään, mikäli aihetta ei ryhdy kommentoimaan; toisinaan tuntuu, että ovat jo tuudittautuneet siihen käsitykseen, että dosenttien perustehtävä on median päivystäminen. Niin, ja kaukaa näkee paremmin, vaikka syytettäisiinkin norsunluutorneilusta.
Samoin erilaisten asiantuntijuuksien areenoille saapuu kutsuja milloin puhumaan milloin keskustelemaan ja milloin kuuntelemaan. Eräs ”yhteistyötaho” on järjestämässä kutsuseminaaria ja hetki sitten sain uusintaviestin: ”Oletteko jo huomannut kutsun ”xxxx”.seminaariin? Pyydämme pikaista ilmoittautumista!” Niin, olisi varmasti mukava osallistua, tavata tuttuja, vaihtaa kuulumisia, juoda yhdessä kahvia, vähän kuulla itse asiaakin, jossa jo ennakko-ohjelmastakin päätellen ei ole mitään uutta. Sitten mietin, haluanko laittaa siihen kaikkeen jälleen päivän kun vaihtoehto olisi rauhallinen kirjoituspäivä koneen äärellä. Ja mikä olisi vaihtoehtoiskustannus poisjäämiselle? Se, että kun seuraavaksi haen rahoitusta kyseiseltä taholta hankkeeseen, se jääkin muiden varjoon, koska en ole näyttänyt naamaani seminaarissa? Neuroottista?
Akatemian viisivuotinen rahoitus on tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden keskittyä omaan tutkimustyöhön. Pestin alkupuolella raivasin kovalla kädellä kaikenlaisia vastuita, jättäen jälkeen myös ihmetteleviä ja jopa vihaisia äänenpainoja. Nyt huomaan vuosien tehneen tehtäväänsä ja olevani jälleen levällään suuntaan jos toiseen. On aika raivata tilaa. Uuden vuoden lupaus kenties? Mutta ehkä tämä blogi nyt sentään.