Hanna Kokko
Terveisiä vielä kauempaa
17.5.2010
Olen tehnyt tutkimusyhteistyötä Australiaan jo vuositolkulla, ja nyt lähes vuoden verran siellä oltuani kävin lopulta naapurimaassakin Uudessa-Seelannissa. Ajankohta on tietyllä tapaa myöhäinen. Aussien kanssa tehty yhteistyö on pelannut niin hyvin, että laskin juuri Canberran olevan minulle tuttu nyt jo kymmenen vuoden ajalta, ja silti Uuteen-Seelantiin matkasin ensimmäistä kertaa vasta nyt. Näin siitäkin huolimatta, että ensimmäinen yhteisjulkaisukin sikäläisten tutkijoiden kanssa oli jo saatu aikaiseksi — kokonaan sähköpostitse. Tämän julkaisututtavuuden pohjalta heikäläiset nyt sitten pyysivät minulta kommenttia uuteen käsikirjoitukseen, ja vasta vastausmeilini osoitetiedoista he huomasivat, että majailenkin tällä hetkellä Australiassa. Kutsu esitelmöimään olikin tervetullut, onhan biologille sentään tietyllä tapaa tärkeää nähdä ne linnut, joiden elämästä olin jo laatinut julkaisunkin!
Nyt matkalta palattua tutkijan elämään kuuluu pohtia, mitä jäi käteen. Ainakin siellä oli erilaista kuin Australiassa. Linnustolla on viehättävän maoriperäiset nimet: makomakot, tuit, hihit ja pukekot ovat suomalaiseen suuhun sopivia nimiä aivan sellaisenaan. Muinaismuiston näköinen, purppuraa höyhenissään kiiltelevä takahe taapersi kahvilaan ja työnsi jalkani muitta mutkitta tieltään sivuun, kun yritin pitää Tiritiri-saaren ainoassa kahvilassa esitelmää populaatioiden kasvunopeuksia määrittävistä tekijöistä. Kiivilintuja öisin etsiessä melkein astuin tuataran päälle. Se tuijotti minua loukkaantuneen näköisesti muinaisliskosilmillään kuin syyttäen, enkö edes tajua melkein tallomani olennon ainutlaatuisuutta. Paratiisimaisuutta himmensi tietenkin tietoisuus siitä, että lauttamatkan jälkeen pääsaarille palattuani alkuperäiseläimistöön en enää juuri törmäisi. Paratiisimaisuus väheni edelleen laitoksilla ihmisten kanssa keskustellessa. Paradoksaalista kyllä: eläimistö oli liiankin kansainvälistä ja alkuperäiset eliöt syrjäyttänyttä, ja ihmiset taas valittivat itsekin omaa nurkkakuntaisuuttaan. Edes syyskuun Australiasian Evolution Society -kokoukseen juurikaan mennyt uusiseelantilaisia; ei ihme sitten, että minulta kesti näinkin kauan luoda linkkejä juuri tähän maahan, vaikka tutkittavaa siellä kyllä riittäisi.
Miksi näin? Vähäiset paikalle päätyneet ulkomaiset tutkijat kuvasivat asenneilmapiiriä pienoiseksi kulttuurishokiksi. Lintuja saa kyllä tutkia, mutta tulosten tulisi olla tiukasti suojeluun kytköksissä. Jopa harmittomien kognitiivisten testien esittäminen luonnossa hyppeleville linnuille voi olla liian arveluttavaa: lupa töiden tekemiseen ei heltiä helposti (eikä tässä edes puhuta vielä rahoituksesta), jos työllä ei ole suoraa suojeluarvoa, jonka avulla ajatuksen voi veronmaksajille myydä. Kanadasta paikalle asettuneet kollegat ihmettelivät, eikö oman luonnon ihmeellisten tarinoiden tuntemus ole tarpeeksi hieno ja suojeluintoakin lisäävää päämäärä jo sellaisenaan? Kansainvälisissä sarjoissa julkaiseminen oli sallittua, kyllä kai sentään suotavaakin. Mutta lopulta sekä julkaisuiden lukeminen että niiden kirjoittaminen tuntui noudattavan kaavaa: jos siitä ei ole juuri tämän saaren ongelmiin ratkaisuksi, niin ei se sitten varmaankaan ole kovin tärkeää.
Uudessa-Seelannissa on neljä miljoonaa asukasta, ja etäisyydet muualle ovat pitkiä. Kuulostaako tutulta? No, Suomessa meitä on hiukkasen enemmän, ja etäisyydet Euroopan keskuksiin ovat oikeastaan varsin lyhyitä. Arvioisin myös, että ainakin joillakin aloilla kansainvälistymisessäkin on onnistuttu Uutta-Seelantia paremmin — joskin onhan niitä kulttuurishokin saaneita ulkomaalaisia meilläkin nähty. Kertoohan tämä siis tarinaa siitä, että osaamme Suomessa tehdä työtä sen suhteen, että työilmapiiri pysyy innostavana, avoimena ja epäbyrokraattisena — muukalaisiakin houkuttelevana siis — mieluummin kuin annamme itsemme luisua ansaan, jossa jäämme vain pohtimaan sitä onko sillä tai tällä projektilla nyt juuri meidän oloissa ja meikäläisten etuja ajamaan eniten tarvetta. Käsi sydämelle: kertoohan? osaammehan? Varpaillaan lienee ainakin syytä aina olla.