Jani Erola

Ratkaiseeko raha?

19.04.11

Kansainvälisissä tutkijatapaamisissa ja konferenssien vapaa-ajalla keskustelu kääntyy yleensä jossain vaiheessa työnhakuun. Monille näihin tilaisuuksiin osallistujista akateemiset työmarkkinat ovat globaalit.  Huipputyöpaikoista on kova kilpailu ja kilpakumppanit tulevat ympäri maailmaa.

Tutkijoita kiinnostaa paitsi palkka, myös opetustyön määrä, tutkimusresurssit ja ns. tenure track –järjestelmän yksityiskohdat. Useimmille pelkkä hakijajoukon ykköskandidaatiksi pääseminen ei riitä. Mahdollisen tulevan työnantajan kanssa pitää päästä neuvottelemaan kaikista eduista ja työhön liittyvistä yksityiskohdista. Hyvä käsitys vastaavista eduista muualla on tutkijan neuvotteluetu. Parhaimpaan lopputulokseen pääsee yleensä se, jolla on useampi kuin yksi työtarjous.  

Euroopassa yliopistojen kilpailu huippututkijoista ja tutkijoiden kilpailu parhaiden yliopistojen työpaikoista on uusi ilmiö. Sen sijaan Yhdysvalloissa työmarkkinoilla menestymisellä on ollut merkittävä rooli myös tieteellisen menestyksen takaamisessa jo pitkään. Tämä näkyy tutkijanuran kaikissa vaiheissa. On professorin kunnia-asia, että työmarkkinoille siirtyvällä väittelevällä tutkijalla on niin monta huippujulkaisua, että jatkotutkijan paikka ja sitä seuraava tenure track –asema on helppo varmistaa mahdollisimman hyvin ehdoin jo varhain. Pelkkä suosituskirje ei riitä, vaan ohjaajat pyrkivät kaikin käytössä olevin keinoin vaikuttamaan valintaprosessin lopputulokseen.  Tämä johtaa akateemisen tähtikultin vahvistumiseen, varsinaisten tieteellisten kykyjen merkityksen vähenemiseen  ja toisinaan täysin käsittämättömiltä tuntuviin rekrytointeihin. Ilmeisesti järjestelmä kuitenkin toimii – yhdysvaltalaisyliopistot ovat jo pitkään pitäneet hallussaan kansainvälisten ranking-listojen kärkisijoja.

Näyttää myös siltä, että Eurooppaan on syntymässä amerikkalaisen mallin mukaan toimivat akateemiset työmarkkinat –heikkouksine ja vahvuuksineen. Suomalainen akateeminen maailma ei tähän malliin tule kovinkaan helpolla taipumaan. Työtä tai tutkimusrahoitusta haetaan ja sitä saadaan – jos saadaan. Opetus- ja hallintotyöhön on mahdollista saada erityisehtoja lähinnä vain Suomen Akatemian rahoitusta itse hankkimalla.

Onkin mahdollista, että suomalainen yliopistomaailma pysyy edelleen suljettuna. Tällaisen pienen ja itseriittoisen työmarkkinasegmentin kannalta on loppujen lopuksi yksi ja sama vaikka se tukahdutettaisiin työajanseurannan kaltaisilla byrokraattisilla ja täysin irrelevanteilla kuriositeeteilla. Jääköön akateemisuus lähinnä terminologiseksi tempuksi, kunhan koreografia on kunnossa.

Toinen vaihtoehto on ymmärtää akateemisen toimintaympäristön muuttuminen ja pyrkiä osaksi kansainvälisiä työmarkkinoita. Edellytyksenä on tietysti se, että yliopistomme voivat myös itse kilpailla kyvykkäistä tutkijakandidaateista.

Tietyt asiat ovat meillä kohdallaan. Parhaimmillaan tutkimuksen resurssit ovat jo nyt huippuluokkaa. Esimerkiksi opetuksen määrä on Suomen Akatemian projekteissa määritelty niin pieneksi, että tutkimukselle jää väistämättä paljon aikaa. Suomalainen yhteiskunta päivähoito- ja peruskoulujärjestelmineen tarjoaa hyvät puitteen akateemisen uran ja perheen yhdistämiselle.

Toiset seikat taas vaativat vain pieniä muutoksia. Työajan seuranannan kaltaisista byrokraattisista kuriositeeteista voidaan luopua välittömästi ilman erityisiä lisäponnisteluita. Tenure track- järjestelmääkin aloitellaan jo useissa yliopistoissa.

On myös haittoja, joille ei välittömästi voida tehdä mitään. Yksikään suomalainen – saati pohjoismainen – yliopisto ei voi kansainvälisillä työmarkkinoilla ainakaan vielä luottaa maineen luomaan vetovoimaan. Maantieteellinen sijaintimme on mikä on – puolen vuoden pimeys ei lisää kiinnostusta maahamme. Yllä mainitut edut löytyvät myös muista Pohjoismaista – miksi tutkija siis valitsisi juuri Suomen? Yliopistojemme massiivinen hallinnollinen koneisto tarvitsee byrokratiaa oikeuttaakseen itsensä ja haluaa pitää siitä kiinni myös tulevaisuudessa.

Nähdäkseni suomalaisen yliopistomaailman ainoa mahdollisuus pärjätä kansainvälisillä työmarkkinoilla onkin Aasian ja arabimaiden tapaan kilpailla kylmästi palkoilla. Ja toivoa, että muutaman kymmenen vuoden päästä maineemme maailmalla on kasvanut riittävästi.