Taneli Kukkonen

Polku

22.9.2010

Ura- ja vakinaistamispolku ovat kumpainenkin hienoja suomenkielen uudissanoja, verrattomasti puhuttelevampia kuin englannin tenure track. ’Ura’ imartelee dynaamisilla liike-elämän konnotaatioilla, ’vakinaistaminen’ taas tuudittaa syliinsä sen, joka on joskus haaveillut valtion pitkästä ja kapeasta leivästä. ‘Polku’ vihjaa, että kenties tässäkin on sittenkin kyseessä korpitaipale, jonka varrella lupaus perille pääsystä saattaa ajoittain tuntua etäiseltä toivolta. Urapolussa on tautologiaakin enemmän kuin ripaus.

Polkuja viritellään nyt eri puolilla. Oli jo aikakin. Suomen nykyinen akateeminen työkulttuuri tuottaa vuositasolla suunnattoman määrän inhimillistä ahdistusta samalla, kun se johtaa resurssien tavattomaan hukkaamiseen niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin. Yhdellä puolen aitaa näyttäytyy määräaikaisten työsuhteiden ja sijaisuuksien loputon tuolileikki, työnkuvaselosteiden ja arvioijien ympärillä pyörivä peli ja kaikkia asianosaisia alentavat valituskierrokset. Toisella puolen rasittavat hakemusrumba, oman olemassaolon alituinen oikeuttaminen ja pakonomainen julkaisutahti.

Opetus kärsii tästä eniten, erityisesti pitkäjänteisesti kehitettävä ja opiskelijan intresseistä lähtevä sellainen. Vuosikymmeniä kestävä poukkoilu työtehtävästä ja -suhteesta toiseen ei juuri jätä sijaa hengen viljelylle. Vuokratontista, oli sitten kyseessä perus- tai tutkimusrahoitus, on aina houkutus repiä irti pikavoittoja sen sijaan, että malttaisi vuodenkiertojen mukaan kylvää ja niittää kestävällä tavalla.

Amerikkalaismallisen vakinaistamispolun itu on siinä, että talo--käytännössä laitos, joilla on järjestelmässä suuri itsemääräämisoikeus--antaa tontin, mutta myös opettaa tavoilleen. Sekä opetukselle että tutkimukselle asetetaan määrätyt tavoitteet, useimmiten kohtuulliset, jotka täyttämällä ei yksin varmista jatkopestiään. Samalla oppii, mitä yliopistoelämässä pidetään tasapainoisena tekemisen tahtina ja tapana. Ihanteena on, että akateeminen ammattilainen kuudessa vuodessa lunastaa paikkansa työyhteisön täysiveroisena jäsenenä.

Toki suomalaisella käytännöllä on vahvuutensa. Runsas ja ketterä tutkimusrahoitus mahdollistaa aitojen osaamiskeskittymien muodostumisen tavalla, joka muutoin jäisi pieneltä kansakunnalta haaveeksi. Samoin suomalainen järjestelmä tekee mahdolliseksi hypyt tutkijapuolelta opetushenkilökuntaan ja toisin päin vielä varttuneessakin vaiheessa. Tämä on harvinaista muualla. Tutkimukseen perustuvassa opetuksessa on siinäkin jujunsa pienessä maassa. Vielä on todettava, ettei akateemisten ansioiden kilpailuttamisessa, tiukassakaan sellaisessa, ole mitään moitittavaa. Pelko, että polut nyt silotetaan pienelle joukolle suosikkeja, jotka ansiosta tai ansiotta nappaavat paikan muiden edestä, on ymmärrettävä.

Silti. Tämähän ei ole argumentti vakinaistamispolkuja vastaan vaan niiden laajemman käyttöönoton puolesta.

Kysymyksellä urapoluista on myös henkilökohtaista merkitystä, vaikken itse sellaiselle enää ennätä. Poikkesin näet aikoinaan vakinaistamispolulta, lavealta ja luotettavan oloiselta, kun palasin Kanadasta Suomeen joitakin vuosia sitten. Kaduttaako päätös jälkikäteen? Kyllä. Turha kiistää. Määräaikaisen pestin toinen pää häämöttää jo eikä tulevaisuudesta ole tietoa. Lähiesimies lohdutti, että tuskin tässä sentään työttömiksi jäädään.

Tuskin. Toivoa ainakin sopii. Mutta paremmin työt tulisi tehtyä ellei jo nyt mieleen pyrkisi kysymys siitä, mikä seuraava siirto mahtaa olla. Polku on sentään jo lupaus.