Pirjo Hiidenmaa

Miten tieto liikkuu?

15.9.2009

Toimitan harrastuksenani kulttuurialan lehteä Hiidenkiveä nyt neljättä ja viimeistä vuotta. Periaatteenamme on ollut julkaista ennen muuta tutkittuun tietoon pohjautuvia artikkeleita, joita voisi kuka hyvänsä alasta kiinnostunut lukea, vaikka ei ennalta olekaan  harjaantunut seuraamaan tutkijoiden dokumentaatiota ja käsitteiden jaotuksia. Olemme toimituksen kanssa kahlanneet valtavan määrän lehden aihepiiriin kuuluvaa tutkimusta.

Innostavaa on löytää kiinnostava uusi tutkimus, josta lehdessä voitaisiin kertoa. Maamme jokaisen yliopiston kotisivulla on lupaava palkki ”tutkimus”. Niin on myös laitosten kotisivuilla. Kun näitä linkkejä klikkaa, odottaa pääsevänsä kiehtoviin tutkimustyön kuvauksiin. Tämä toteutuu ani harvoin. Väitöskirjoista näkyy olevan tapana tehdä tiedotteita; useista niistä saa jopa käsityksen, mitä on tutkittu. Muiden tutkimusten kanssa on niin ja näin.

Kun pääsee tutkijan omille verkkosivuille, saa kenties vain linkin kirjallisuusluetteloon. Luettelo tarjoaa hyvässä järjestyksessä muutaman kymmenen artikkelin viitteet. Luulevatko he todella, että heidän tutkimuksestaan kiinnostunut kipaisee yliopiston kirjastoon etsimään kongressijulkaisuja, tieteellisiä aikakauslehtiä tai etsimään pääsyä maksulliseen verkkolehteen? 

Julkaisuluettelo kyllä vakuuttaa, että tutkija on ollut aktiivinen. Harvapa sitä epäilee. Mutta entä jos verkkovierailija olisi vain halunnut tietää, onko tutkijan hankkeessa syntynyt uutta kiinnostavaa tietoa, jota voisi levittää esimerkiksi omaa alaansa seuraavalle opettajakunnalle. En usko, että päivittäistä koulutyötä tekevä opettajakaan kahlaa suurta tutkimusartikkelien määrää etsiäkseen omaan työhönsä uusia näkökulmia. Hyvin laadittu pieni artikkeli voisi kertoa olennaisen ja johdattaa laajempien lähteiden äärelle. Mutta miten saada artikkelia, kun koko hankkeesta ei ole varaa kertoa muutamalla rivillä keskeisintä tutkimusideaa tai alustavia tuloksia?

Joillakin tutkijoilla on kotisivuillaan kuvausta omasta hankkeestaan. Aina sitä ei tarjota suomeksi tai ruotsiksi. Jotkut ovat ratkaisseet hankkeen kuvailun niin, että he menevät yli siitä, mistä aita on matalin: luettelevat joukon kysymyksiä ilman mitään kehystystä tai kannanottoa. Toinen saattaa kuvailla polveilevasti tutkimusmenetelmäänsä kytkemättä sitä mihinkään laajempaan.

Hienoa olisi, että tutkijat kertoisivat verkkosivuillaan  jollain kohtuullisella tavalla tutkimuksestaan, ongelmanasetteluistaan ja hankkeidensa taustoista. Tutkimustyön edetessä tuloksia voi lisätä sivuille ja kuvausta täydentää muutenkin.

Näin verkkosivuista olisi hyötyä monella tavalla. Lukijat löytäisivät ajantasaista tietoa ja tarvitessaan vaikka sopivan asiantuntijan johonkin esitelmätilaisuuteen. Tieto leviäisi. Sitä kai kaikki tutkijat viime kädessä tavoittelevat: uutta tietoa, jolla on merkitystä.

Akatemia pyytää tutkijoita kirjoittamaan hakemukseen selkeäsanaisen kuvauksen tutkimushankkeesta. Tämä pitää kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi. Sen pitää myös olla ymmärrettävä kaikille tiedonhaluisille, ei vain omalle koulukunnalle. Seuraava haku on jo aluillaan. Kannattaa harjoitella.

Julkaise tai unohdu!

Tutkimus vaikuttaa vain, jos sen tulokset leviävät. Tutkimustyössä julkaiseminen on elinehto. Jos ei synny julkaisuja, ei pysy vakavasti otettavana tutkijana. Tutkimus puolestaan ei edisty, elleivät tekijät käy kriittistä keskustelua keskenään. Tässä ei ole mitään uutta tai perustelemisen arvoista.

Koska tutkimusjulkaisujen leviäminen on tutkijoiden elinehto, on sen onnistumiseen satsattu monin tavoin. Tutkijoita opetetaan kirjoittamaan artikkeleita niin suomeksi tai ruotsiksi kuin englanniksikin. Samoin ohjataan tieteellisten esitelmien pitoon. Julkaisukäytänteitä tutkitaan monin tavoin.

Mutta pelkkä tieteellinen julkaiseminen ei ole koko maailma. Tutkimustiedon on tarkoitus levitä systemaattisesti myös tutkijakunnan ulkopuolelle. Tähän tarvitaan kaikkia tiedonlevityksen keinoja: kirjoja, lehtiä, sähköisiä välineitä, osallistumista työryhmiin, luennoimista jne.

Tällaiset työtavat ovat kuitenkin tutkimusorganisaatioissa sattumanvaraisia. Tutkimustiedosta laaditaan akateemisia oppikirjoja, jos on joku, jolla on omaa intoa tähän. Tietoa jalostetaan yleistajuiseen muotoon lehtiartikkeleiksi tai tietokirjoiksi, jos joku tuntee kutsumusta ja haluaa käyttää tähän vapaa-aikaansa. Lisäedellytyksenä on, että tuo joku on sattunut innostumaan kirjoittamisesta ja tullut hankkineeksi omin päin sujuvan taidon. Yliopistot kyllä tarjoavat tietokirjoittamisen kursseja, mutta niiden kaikkien taustalta löytyy yksilöitä, jotka ovat syttyneet tälle aiheelle. He olisivat voineet valita ajankäytölleen muitakin tapoja. Monet ovatkin. Johdonmukaista tietokirjoittajakoulutusta ei ole kehitetty kaikkiin tiedekuntiin.

Tässä yhteydessä puhutaan vastuusta veronmaksajille: veronmaksajien – siis tutkimuksen rahoittajien – on saatava tietää, mihin rahoja käytetään. Tämä on totta, vaikkakaan ei koko kuva.

Tutkimustietoa tarvitaan uusien opiskelijoiden kouluttamiseen. Tutkimusartikkelit voivat olla käyttökelpoisia mutta tarvitaan kokeneiden tutkijoiden tai tutkijaryhmien suodattamia ja tulkitsemia katsauksia ja käsikirjoja. Kirjat voivat olla painettuja tai sähköisiä. Kaikissa muodoissaan ne vaativat asiantuntevan kirjoittajan, jolla on mahdollisuus käyttää tähän aikaansa.

Tutkimustietoa kaivataan myös yhä useammilla yhteiskunnan aloilla. Opetussuunnitelmien tekijät ja koulutuksen suunnittelijat tarvitsevat kokonaiskuvia siitä, mitä tutkimus on paljastanut. Opettajat tarvitsevat tietoa oman alansa kehityksestä. Oppilaat tarvitsevat ajantasaisia oppikirjoja oppimisena tueksi. Uutta tietoa tarvitsevat kaikki muutkin toimijat, suunnittelijat ja toteuttajat.

Käsikirjojen, hakuteosten ja oppikirjojen ohella tarvitaan näkemyksiä ja asiantuntijoiden puheenvuoroja. Nyt näitä tuodaan suomalaiselle lukijakunnalle suurelta osalta käännöskirjoina. Hyvä, että edes niinä. Monista ympäristön, yhteiskunnan ja kulttuurin kysymyksistä olisi kuitenkin hyvä lukea täkäläisiin oloihin sovitettuja näkemyksiä.

Jos tutkijat eivät ennätä, jaksa, viitsi tai pysty tarjoamaan maailmankuvaamme aineksia tiedonkulkuteitä pitkin, jää suuri aukko mainostajien ja mielipidepalstojen täytettäväksi. Eurooppalaiset tiedebarometrit osoittavat jo, että kansalaiset eivät välttämättä pidä tutkijoiden tietoa erityisasemassa. Suomessa on vielä toisin. Vielä?   

Me kaikki tarvitsemme tutkittua tietoa maailmankuvamme rakentamiseen. Tutkijoilla on parhaat mahdollisuudet jalostaa sitä lukijoille. Kanavia on paljon, samoin esitystapoja ja tavoitteita. Tiedoksi vain, ettei kirjakaan ole vielä kuollut.