Petteri Pietikäinen

Kuoliko Ramses II tuberkuloosiin?

17.8.2010

Onko bakteeria olemassa ennen kuin ihminen sen löytää? Tämä ei taida kuulostaa ihan täysjärkiseltä kysymykseltä – ei kai fyysisten organismien olemassaolo ole ihmisen havainnoista kiinni! Tässä syy kysymykseeni: viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että faarao Ramses II kuoli todennäköisesti tuberkuloosiin. Tämän tutkimustuloksen on mitätöinyt postmodernistinen tieteen historioitsija Bruno Latour, joka kysyy: ”Miten vuonna 1213 eaa kuollut Ramses II on voinut menehtyä bakteeriin, jonka Robert Koch löysi vasta vuonna 1882?”

Latour ei ole kysymyksineen yksin. Yhteiskuntatieteissä ja käyttäytymistieteissä on jo usean vuosikymmenen ajan vaikuttanut Latourin edustama relativistinen tiedekäsitys, joka suhteellistaa tiedon ja totuuden. Tätä ns. episteemistä relativismia edustaa esimerkillisesti postmodernismi ja sen teoreettisena perustana vaikuttava konstruktionismi, jonka mukaan maailmaa kuvaavat tietoväitteet eivät ole olennaisessa vastaavuussuhteessa todellisuuteen. Ei siis ole olemassa havaitsijasta riippumatonta todellisuutta, joka rajoittaisi pätevien kuvausten joukkoa. Hieman lievemmän version muodostaa ajatus, että tutkijan näkökulma keskeisesti rakentaa tai tuottaa tarkasteltavan kohteen. Esimerkiksi väite, että vetyatomissa on yksi elektroni, on tosi ainoastaan suhteessa tiettyihin kulttuurisesti vaihteleviin uskomuksiin materiaalisesta todellisuudesta.  Tästä syystä ei ole olemassa universaalisti päteviä totuusväitteitä. Päinvastoin: keskenään ristiriitaiset väitteet voivat olla eriytyneitä mutta yhtäläisesti päteviä lukutapoja.

Yhdysvalloissa on kiistelty siitä, mistä Pohjois-Amerikan ensimmäiset asukkaat – nykyisten intiaanien esi-isät  - ovat tulleet. Arkeologisen tutkimuksen mukaan alkuperäiskansa on tullut Euraasian mantereelta Beringin salmen yli. Joissakin intiaanien omissa kuvauksissa he puolestaan ovat nousseet yliluonnollisella tavalla maan uumenista. Jotkut yhdysvaltalaisantropologit ovat todenneet, ettei tieteellinen selitys alkuperäiskansan alkuperästä ole sen parempi kuin (joidenkin) intiaanien yliluonnollinen selitys. Länsimainen tiede siis rakentaa yhden ja intiaanit toisen todellisuuden eikä kumpikaan niistä ole lähempänä totuutta. 

Relativistinen tiedekäsitys on tyypillisesti kriittinen luonnontieteen ”objektiivisuuskuvitelmia” kohtaan, mikä voi näkyä laajempana tiedekulttuurin ja länsimaisen tiedeperinnön hylkäämisenä.  Relativistit  eivät siis hyväksy totuuden objektiivisuuden ja jakamattomuuden ajatusta, mutta sen ohella pelkkä totuuden tavoittelu on turhaa. Tai paremminkin: totuuksia on monta, ja kukin voi valita omalle maailmankuvalleen tai omalle viiteryhmälleen (naiset/miehet, etninen ryhmä, uskonto jne.) sopivan totuuden, joka on sopusoinnussa oman ja viiteryhmän maailmankuvan kanssa. 

Episteemiseen relativismin iso ongelma on se, että se sumentaa totuuskäsitykset. Se, että kuvaukset maailmasta ovat sosiaalisesti rakennettuja ja siksi totuusarvoltaan lähtökohtaisesti suhteellisia, ei tarkoita, että myös näiden kuvausten kohteena olevat tosiasiat (esim. bakteerit tai evoluutio) ovat totuusarvoltaan suhteellisia. Filosofi Richard Rorty edusti todellisuuden sumentavaa tiedekäsitystä väittäessään, että Galileon ja kardinaali Bellarminen välisessä kiistelyssä aurinkokeskeisyydestä ei ollut voittajaa – kardinaalin Raamattuun perustuva maakeskeinen uskomus oli yhtä arvokas kuin Galileon empiiriseen havaintoon perustuva kopernikaaninen ”uskomus”. Galileo joutui antamaan periksi siksi, ettei tieteen ”retoriikka” ollut vielä muovautunut osaksi eurooppalaista kulttuuria. Nyt olemme Rortyn mukaan omaksuneet tieteen retoriikan, mutta se ei ole sen objektiivisempi tai rationaalisempi kuin kardinaalin jumaluusoppinut retoriikka. Galileo ja kardinaali edustivat vain erilaisia ”episteemisiä systeemejä”, jotka tarjosivat erilaisia lukutapoja. (Ilmeisen älykkäänä ja oppineena miehenä Bellarmine oli luultavasti valmis hyväksymään aurinkokeskeisyyden hypoteesina, mutta katolisen kirkon ja paavin edustajana hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kieltää Galileon väitteet.)

Entä jos samaa relativistista tiedekäsitystä sovelletaan vaikkapa Holokaustiin tutkimiseen? Mikäli relativistit haluavat olla johdonmukaisia, heidän tulisi väittää, että vaihtoehtoiset tulkinnat Holokaustista ovat samanarvoisia kuin ”hegemoniset tulkinnat”. Näin siis ”revisionisti” David Irvingin edustama kanta, jonka mukaan Holokaustia ei tapahtunut tai että sen laajuus oli minimaalisen pieni, on yhtä arvokas tulkinta kuin tutkijayhteisön suuren enemmistön tulkinta (jossa puhutaan n. 6 miljoonasta uhrista). En ole kuitenkaan itse huomannut Latourin kaltaisten relativistien puolustaneen Irvingin tulkintaa. Syy tähän on kaiketi selvä: Irving on antisemiitti, jolla on yhteyksiä äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Harva relativistinen konstruktionisti haluaa tukea Irvingin lukutapaa (vaikka antisemitistiset äänenpainot ovat vahvistuneet länsimaisen vasemmistoälymystön ja siten myös tutkijayhteisön piirissä).

Relativistit näyttävät ajattelevan, ettei ole eroa löytämisen ja keksimisen, teorian ja tosiasian välillä, ja että sosiaalisen todellisuuden lisäksi myös fyysinen todellisuus on sosiaalisesti rakennettu. Tämä fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden välisen yksinkertaisen eron hälventäminen on luultavasti tarkoituksellista, ja sillä voi olla ikäviä seurauksia älylliselle kulttuurille. Erityisen vahingollinen relativistinen tiedekäsitys saattaa olla kehitysmaissa, niissä kun ei ole vielä kehittynyt vahvaa tiedeyhteisöä, joka voisi hillitä relativismin leviämistä. Objektiivisuuteen pyrkivä ja empiiristä todistusaineistoa keräävä tutkimus voi rappeutua erilaisiksi teoreettisiksi kuvauksiksi, joissa sosiaalinen tai fyysinen todellisuus katoaa erilaisten etnisten, poliittisten, sukupuolittain jäsentyneiden (jne.) lukutapojen ja niiden oletettujen merkitysten ja seurausten märehdinnän taakse.

On luultavaa, että relativismin kannattajat ovat metafyysisen vision lumoissa: jos kaikki mikä näyttää pysyvältä onkin muovattavissa, se antaa periaatteellisen mahdollisuuden muuttaa todellisuutta omia toiveitamme vastaavaksi. Jos vaikkapa sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio, on mahdollista kuvitella maailma, jossa kukin meistä luo, muokkaa ja vaihtaa omaa sukupuoli-identiteettiään halunsa ja mieltymyksensä mukaan. Tällöin myös ”essentialistisiin” sukupuolieroihin perustunut patriarkaalinen yhteiskuntajärjestelmä murentuisi.  Tämänkaltainen vapautus objektiivisesta, asenteistamme ja subjektiivisesta mielestämme riippumattomasta todellisuudesta olisi samalla emansipaatiota alistavasta kulttuurista, joka ei tarjoa mahdollisuutta luoda omia todellisuuksiamme. Relativismi tarjoaa mahdollisuuden luoda toinen, korkeampi todellisuus, jonne voi astua ainakin mielessään jos ei muuten.

Kaltaiseni tiedeystävällinen humanisti pitää relativismia vahingollisena myös siksi, että se syventää kuilua luonnontieteiden ja humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden välillä.  Itse haluaisin kuroa umpeen tätä kuilua, ja tähän pyritään myös mantrana hoetulla poikkitieteellisyydellä.  Humanistin kannattaa seurata luonnontieteen kehitystä ja pyrkiä vuoropuheluun vaikkapa evoluutiobiologien, lääkäreiden tai fyysikkojen kanssa. Näin humanistinen tiede voisi saada tutkimusvirikkeitä ja ymmärtää paremmin luonnontieteellisen tutkimuksen luonnetta. 

Relativistinen opetusohjelma kouluissa ja yliopistoissa ei anna nuorille ja opiskelijoille kovinkaan hyviä mahdollisuuksia ymmärtää modernia yhteiskuntaa, jossa luonnontieteillä on erittäin suuri rooli tekniikassa, terveydenhuollossa, hallinnossa ja vaikkapa ympäristöpolitiikassa. Tiede on monella tavoin tehnyt maailman paremmaksi, mikä tuntuu unohtuvan relativisteilta. Humanistit voisivat itse puolestaan antaa jotakin luonnontieteilijöille, vaikkapa historiallisen ymmärryksen oman tieteenalan kehityksestä ja tieteen laajemmista yhteyksistä kulttuuriin ja yhteiskuntaan.