Petteri Pietikäinen

Jälkimoralistit, nuo menneisyyden mestaroijat

8.4.2009

Jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin. Itseäni kiinnostaa jälkiviisauden alalaji jälkimoralismi. Jälkimoralistit ovat kiinnostavia jälkiviisastelijoita, koska he jakavat moraalisia tuomioita sen lisäksi, että he tietävät mitä asioita menneisyyden ihmiset tekivät väärin.

Esimerkkejä jälkimoralismista löytyy kosolti. Eräs tyypillinen moralisoinnin kohde on suomettunut 1970-luku, tuo itsenäisen Suomen pimeä keskiaika (tai yksi niistä…). Tuolloin Suomen poliittinen kulttuuri kynti varsin syvällä kyynisen opportunismin, nöyristelyn ja itsesensuurin suossa, mutta toisaalta: eivätkö olosuhteetkin olleet aika vaikeat? Kuka tietää miten Neuvostoliitto olisi suhtautunut valtiojohtomme avoimeen kritiikkiin itänaapurimme ihmisoikeustilanteesta, asevarustelusta tai suhtautumisesta omiin etnisiin vähemmistöihinsä? Neuvostoliitto oli arvaamaton, röyhkeä ja piittaamaton, sanalla sanoen pelottava supervalta.

On tietenkin helppoa syyttää suomalaispoliitikkoja heidän 1970-80 -lukujen toiminnasta ja lausumista (tai huvittua niistä nyt kun ”vaaran vuodet” ovat ohi). Mutta pitäisikö heidän julkisesti ”katua” tai ”pyytää anteeksi” väärintekojaan, erityisesti ”neuvostomielisyyttään”? En usko. Minkäänlaiselle tuomioita jakavalle suomettumisen ajan ”totuuskomissiolle” ei ole tarvetta. Tärkeää on sen sijaan, että historioitsijat antavat mahdollisimman totuudenmukaisen eli moniulotteisen kuvan suomettumisen ajasta.

Relevantti kysymys on se, miksi 1970-luvun poliitikot ajattelivat ja toimivat siten kun he tekivät. Jälkimoralisointi sen sijaan ei ole pelkästään anakronistista, se voi olla myös itsetyytyväistä ja epäluulon ilmapiiriä lietsovaa. Siihen sisältyy arveluttava oletus, että jälkikäteen ”vääräksi” todettu ajattelu ja toiminta on ennemminkin tuomittava kuin tutkittava. Moraaliset mestaroijat ovat haistaneet ”natsituulia” joidenkin suomalaisten ajattelijoiden (kuten filosofi von Wright) ja lääkäreiden (kuten Arvo Ylppö) 1930-40 -lukujen toiminnassa ja sanomisissa. 1930-luvun synti oli tehdä opintomatkoja Saksaan, 1970-luvun synti puolestaan oli tehdä opintomatkoja Neuvostoliittoon tai DDR:ään.

On kuitenkin ratkaiseva ero langetetun tuomion ja tosiasiallisen synnin välillä. Kun YK:n entisen pääsihteerin Kurt Waldheimin todettiin palvelleen aktiivisesti sodan aikana Saksan SA-joukoissa, oli ymmärrettävää, että tuolloin Itävallan presidenttinä toimineesta Waldheimista (joka oli pimittänyt tietoja sota-ajan toiminnastaan) tuli länsimaiden hallituksille persona non grata. Samoin on perusteltua paheksua diktatuurivaltioiden hallitusten ilmiantajina toimineita kansalaisia, mutta edes heidän kohdallaan pelkkä syyttely ja moraalinen tuomitseminen eivät vie pitkälle.
Stanley Milgramin kuuluisat tottelevaisuuskokeet viittaavat siihen, että ihmiset ovat yllättävän valmiita luopumaan omista moraalisista periaatteistaan tilanteessa, jossa legitiimi auktoriteetti, kuten esimies, asiantuntija, uskonnollinen, poliittinen tai ideologinen johtaja, pyrkii ohjaamaan heidän käytöstään. Milgramin kokeessa koehenkilöt – tavalliset ihmiset – antoivat legitiiminä pitämänsä auktoriteetin rohkaisemana erittäin rajuja sähköiskuja valeoppilaalle muka behavioristisen oppimismenetelmän testaamiseksi.  Sähköiskut eivät olleet oikeita – valeoppilas ainoastaan teeskenteli saavansa tuskallisia sähköiskuja – mutta sitä koehenkilöt eivät tienneet.

Milgramin hätkähdyttävien kokeiden viesti on: kuka tahansa meistä on potentiaalinen julmuri ja myötäjuoksija. On siis syytä olla varovainen ennen kuin alamme tuomita ihmisiä, joiden muinainen synti oli vaikkapa opportunistinen ”veljeily” neuvostoliittolaisten kanssa tai sosialistisen järjestelmän ylistäminen. Moralisointia tärkeämpää on historiallisten toimien ja ajatusten liittäminen relevantteihin yhteyksiinsä, siis kontekstualisointi.

Epähistoriallinen jälkimoralismi näkyy paitsi ihmisten menneiden syntien paljastamisessa (”mikset ajatellut kuten me nyt?”) myös voivotuksena siitä, miksei ennen ollut niin kuin nyt on. Tästä haluttomuudesta ymmärtää historiallisesti menneisyyden toimijoita ja heidän taustavaikutteitaan käy esimerkkinä nykyisen terapiakulttuurin anakronistinen soveltaminen sodanjälkeiseen Suomeen.  On väitetty, että terapiapalvelujen saatavuus olisi vähentänyt sodanjälkeisten sukupolvien ”traumoja”, jotka ilman terapiaa ”koteloituivat” ja siirtyivät seuraaville sukupolville, ”traumatisoiden” näin myös jälkipolvia. Nyt olisi siis syytä terapoida sotaa käyneiden sukupolvien lapset.  Tällöin kuitenkin unohdetaan, ettei Suomessa ollut psyykkistä haavoittuvuutta ylikorostavaa terapiakulttuuria 50-60 vuotta sitten, ei myöskään Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen aikaan 1970-luvun puolivälissä. Räjähdyksessä kuoli 40 ihmistä, suurin osa perheenäitejä.  Tuolloin oli vallalla enemmänkin stoalainen ihmiskuva, joka korosti tyyneyttä vastoinkäymisissä ja kohtalon iskuissa, sitä mitä britit kuvaavat termillä ”stiff upper lip”.

En väitä, että stoalainen ihmiskuva olisi ”parempi” kuin terapiakulttuurinen ihmiskuva, mutta en usko myöskään menneisyyden moraaliseen mestarointiin nykyisen, toisenlaisen arvomaailman oikeutuksella. Aivan kuten valistuksen perintö, näköjään myös historiallinen tietoisuus on opittava aina uudestaan.
Jälkimoralistilta voi kysyä: mistä tiedät, ettet itse olisi toiminut tai ajatellut ”väärin” jos olisit vaikuttanut vaikkapa 1970-luvun Suomessa? Tai myös: mistä tiedät, etteivät tulevat sukupolvet langeta moraalisia tuomioita juuri sinulle? Näinhän on käynyt vaikkapa lobotomialeikkauksia tehneille 1940-50 -lukujen lääkäreille: heidän toimintansa on tuomittu jälkikäteen, vaikka he itse katsoivat olevansa humaaneja ja edistyksellisiä aiheuttaessaan aivovaurioita mielenterveyspotilaille ja vaikka lääkärikunta tuolloin enimmäkseen hyväksyi tai jopa tuki lobotomiaa hoitomenetelmänä.

Paheksunta on sosiaalisesti merkittävä moraalitunne, mutta sen aallonharjalla surffaileva jälkimoralismi ei edistä tippaakaan menneisyyden ymmärtämistä.

Blogin kirjoittaja on Suomen Akateemian VALTA- ja Työn ja hyvinvoinnin tulevaisuus - tutkimusohjelmien ohjelmapäällikkö.