Mikael Fogelholm
Oma tytär tutkijanuralle?
19.1.2009
Abiturienttityttäreni ilmoitti haluavansa dramaturgiksi. Yritin tasapainoilla kannustavan hyväksymisen ja realistisen varovaisuuden välillä. Opiskelemaan on vaikea päästä, työtä ei ehkä ole paljon tarjolla ja dramaturgit todennäköisesti joutuvat elämään aika lailla projektipalkkioilla.
Entä jos Sonja olisikin kertonut haluavansa tutkijaksi? Olisinko voinut suositella tutkijanuraa?
Tohtoreita halutaan enemmän. Nykyisin tohtoreita valmistuu lähes kaksinkertaisesti 20 vuoden takaiseen lukuun verrattuna. Määrä on jo niin suuri, että jotkut tiedepoliittisesti hyvinkin merkittävät henkilöt ovat alkaneet epäillä tavoitteen mielekkyyttä.
Tohtoreiden työttömyys on vähäistä. Tämä on kuitenkin ihan väärä mittari arvioimaan, koulutetaanko tohtoreita liikaa. Yksi asia on varma: suuri osa tohtoreista ei jatka tieteellisenä tutkijana, eikä ainakaan niin, että tavoitteena on tutkijanuralla eteneminen. Tämä on osin hyväkin asia, sillä fiksuja tohtoreita pitää saada elinkeinoelämään ja julkishallintoon.
Kriittisesti ja laajasti ajattelevat tohtorit ovat jo sinänsä arvokkaita työelämässä. Mutta tämän lisäksi heillä on edellytys ymmärtää tutkimuksen merkitys yhteiskunnassa – työelämän tohtorit ovat avainasemassa kun tutkimustuloksia sovelletaan yhteiskunnan hyväksi. Heillä on siis tärkeä välittäjän ja tulkin rooli.
Toisaalta valtava tieteellinen panostus väitöskirjavaiheessa menee monilta hukkaan, kun tiedeura ei väittelyn jälkeen jatkukaan. Tohtorintutkintoa pitäisi keventää niin, että sen voisi suorittaa päätoimisesti työskennellen kolmessa vuodessa maisterintutkinnon jälkeen. Väitöskirjaa itsessään voisi supistaa vähentämällä vaadittujen alkuperäisjulkaisujen määrää - mutta ei laatua. Lisäksi tieteellisistä jatko-opinnoista voisi jättää puolet pois, mutta lisätä työelämävalmiuksia parantavia osia.
Tohtorintutkinnon jälkeen tiedeputkeen jäävien pitäisi toisaalta kouluttaa itseään nykyistä enemmän. Tutkijatohtorivaiheesta tulisi varsinainen valmennusjakso tutkijanuralle. Luonnollinen mittari tutkijatohtorinvaiheen päättymiselle olisi dosentin arvo, jonka saaminen edellyttäisi tieteellisen tuotannon lisäksi opintoja. Laajuus olisi sellainen, että tämän tutkijanuran toisenkin vaiheen saavuttaminen veisi kolme vuotta.
Kun tohtoreita on paljon, on kilpailu senioritutkijoiden paikoista aikaisempaa kovempi. Jos dramaturgin leivän ansaitseminen on projektien varassa, aivan liian moni lahjakas tutkija on yhtä epävarmojen apu- ja määrärahojen armoilla vuosia. Onneksi tutkijoiden sosiaaliturvaa on sentään parannettu, mutta ei vakinaista pätkätyötä voi toivoa ainakaan omalle tyttärelle.
Tutkijanuran kolmannelle portaalle akatemiatutkijan virkoihin valitaan noin 10 prosenttia hakijoista. Valitut ovat nousevien tutkijoiden eliittiä. Huomattava osa akatemiatutkijoista saakin professuurin joko virkakautensa aikana tai heti sen jälkeen. Mutta osa palaa takaisin pätkätyöläisiksi. Tämä on epäoikeudenmukaista ja varsinaista lahjakkuuksien haaskaamista.
Akatemian tehtävänä ei ole vakinaisten tutkijanvirkojen perustaminen, vaan mahdollisuuksien ja ponnahduslaudan tarjoaminen mahdollisimman monelle lahjakkaalle nuorelle ja varttuneemmalle tutkijalle. Mutta jotenkin muuten pitäisi työllistää parhaimmat tutkijanuran kolmanteen vaiheeseen päässeet. Katseeni kohdistuu etenkin yliopistoihin ja sektoritutkimuslaitoksiin, mutta myös valtionvarainministeriöön ja tuottavuusohjelman pääinsinööreihin.
Suosittelisinko siis tutkijanuraa abiturientille? Jos ammattikorkeakouluja teoreettisempiin opintoihin on intoa ja kapasiteettia, suosittelisin ilman muuta yliopisto-opintoja. Ja jos gradun tekeminen on mukavaa ja innostavaa, voisin vinkata väitöskirjan tekemisestä. Tämän tekisin hyvällä omallatunnolla, sillä useimmista väitelleistä ei (ehkä onneksi) tule apurahojen pätkäputkeen juuttuvia tieteentekijöitä. Onneksi tästä on kuitenkin riittävästi poikkeuksia, jotta suomalainen tiede voi hyvin.
Mikael Fogelholm
Kirjoittaja on Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön johtaja.
Kuva: Nina Dodd