Timo Harrikari
Nuorten syrjäytyminen – normikysymys?
15.02.12
Nuorten syrjäytymistä koskeva keskustelu on ollut viime aikoina näkyvästi julkisuudessa esillä. Presidentinvaalikampanjassaan tuleva presidentti Sauli Niinistö nosti nuorten syrjäytymistä koskevan kysymyksen yhdeksi kärkiteemakseen ja esitti perustavansa työryhmän sitä pohtimaan. Samaan saumaan julkaistiin Elinkeinoelämän Keskusliiton tilaama selvitys, jossa noin 30 000 nuoren arvioitiin olevan ”hukassa” koulutuksen tai työelämän järjestelmien ja rekisterien ulkopuolella.
Nykykeskustelua kuunnellessa nousee usein vaikutelma, että nuorten syrjäytyminen on ”sosiaalinen fakta”. Ilmiökuvauksista välittyy vaikutelma, että syrjäytyminen on omalakinen prosessi, josta puuttuu jokseenkin kaikki ihmistekoinen, määritelmällinen ja kontekstisidonnainen aines. Viime kädessä kuitenkin yhteisön vallitsevat arvot määrittelevät sen, mitä pidetään suotavana elämänkulkuna ja mitä siitä ”syrjäytymisenä”. Arvot ja arvostukset ovat aikaan ja paikkaan sidottuja ja ne ilmenevät yhteisöjen käyttäytymisodotuksina, normeina, joiden rikkominen johtaa erilaisiin yhteisöllisiin reagoinnin muotoihin. Reagoinnin tapoja esiintyy yksilöiden autonomiaa kunnioittavista integroivista toimintatavoista aina leimaaviin, eristäviin ja rankaiseviin, jopa yksilön tuhoaviin.
Keskeinen nuorten syrjäytymistä koskevan nykykeskustelun piirre on, että nuoria ohjataan koulutus- ja työyhteiskunnan normijärjestelmien toteuttamiseen tilanteessa, jossa arvo- ja normijärjestelmiä tukevat rakenteet ovat vakavasti kyseenalaistuneet. Kriittisimmät sosiologit ovat puhuneet länsimaisten myöhäismodernien yhteiskuntien ”bulimisesta” ilmiöstä, jossa yhteiskunnat pyrkivät epätoivoisesti pitämään yllä koheesiotaan ja integraatiotaan, mutta samaan aikaan koulutuksellisen ja työelämän kilpailun kiihtyessä ne ”pullauttavat” yhä useamman nuoren normatiivisten elämänkulkujen ulkopuolelle, määritellen heidät samalla ”syrjäytyviksi” tai vähintäänkin ”syrjäytymisvaarassa” oleviksi. Italiassa on 16–24-vuotiaista nuorista 28 prosenttia työttömänä tätä kirjoitettaessa helmikuussa 2012. Kreikassa vastaava luku on 43 ja Espanjassa 51,4 prosenttia. Keskustelu on omiaan kärjistämään kaksijakoista tapaa puhua nuorista joko kansallisena resurssina ja sosiaalisena investointina tai ”syrjäytymisvaarassa” olevana kansantaloudellisena ”riskinä”.
Kysymys ei ole vain akuutista yleiseurooppalaisesta tai suomalaisesta vaan maailmanlaajuisesta ja todennäköisesti pysyvästä ilmiöstä. Taustalla on monimutkaisia ja vaikeasti hahmotettavia kansainvälisiä ja ylikansallisia, jopa globaaleja talous- ja rahajärjestelmien, työelämän ja politiikkojen muutoksia. Niiden muutosmekanismit ovat pääosin yksittäisen kansallisvaltioiden tavoittamattomissa, mutta niiden vaikutukset alueensa väestön elämään jäävät kansallisvaltioiden ja yhä useammin paikallisten yhteisöjen kannettaviksi. Ylikansallisten yritysten toteuttamat irtisanomiset ja niiden seuraukset pienillä suomalaisilla paikkakunnilla ovat tästä elävä esimerkki.
Edellä esitetyn näkökulmasta voi suomalaiseenkin keskusteluun esittää kriittisiä näkökulmia. Ensinnäkin, saako suomalaisessa yhteiskunnassa olla ”hukassa” järjestelmien ja rekisterien ulkopuolella ja jos ei, miksi ei? Toiseksi, jos koulutus- ja työyhteiskunnan normia halutaan pitää yllä, missä kulkevat niitä koskevan yksilön vapauden ja yhteisöllisten toiveiden, vaateiden tai pakotteiden rajapinnat? Ja tähän liittyen, onko suomalaisen yhteiskunnan suvaitsevaisuuskynnys tässä suhteessa yleisesti madaltumassa? Laajemmassa perspektiivissä voidaan edelleen kysyä, onko yhteiskuntamme ja siinä vallitsevien trendien suunta sellainen, että nuoret kokevat sen omakseen ja haluavat sen arvo- ja normijärjestelmiin liittyä?