Mikko Ketola

Nimettömät kriitikot – EVVK

2.9.2008  

“Lopuksi onnittelut Ketolalle: kovin vähäisillä avuilla tuntuu nykyään pääsevän kirkkohistorian dosentiksi.”

Tämä lainaus on asiallisemmasta päästä nettikeskustelussa, jota käytiin pari vuotta sitten juuri ilmestyneestä kirjastani. Olin kirjoittanut kustantajan pyynnöstä tietokirjan katolisesta Opus Dei -järjestöstä, joka oli juuri tuolloin pinnalla amerikkalaisen Dan Brownin dekkarin Da Vinci -koodi ansiosta. Järjestö toimii pienimuotoisesti myös Suomessa, mutta sillä on vannoutunut vastustajien joukko, kuten tajusin jo varhaisessa vaiheessa.

Itse en tiennyt järjestöstä paljonkaan ennen kirjoitusurakkaa. Huomasin kuitenkin pian, että siitä oli vallalla paljon älyttömiä harhakäsityksiä ja salaliittoteorioita, mitä ei auttanut se, että järjestö halusi pitää julkisuudessa hyvin matalaa profiilia. Päädyin suunnilleen siihen lopputulemaan, että Opus Dei on kyllä erikoinen uskonnollinen järjestö, mutta välitöntä vaaraa siitä ei ihmiskunnalle ole.

Tämä ei kaikille kelvannut. Suomi24-keskustelupalstoilla nimettömät kirjoittajat paheksuivat syvin rintaäänin: “Olisikohan niin, että koko kirja on kirjoitettu mittatilaustyönä?” “Mieluummin tutustun Pohjois-Korean propagandaministeriin.” “Olen muotoilemassa virallista kantelua Helsingin yliopistolle juuri tästä asiasta! Saapa nähdä miten reagoivat...” “Ketolan kirja on yksipuolinen, selvästi tarkoitushakuinen, maailmanlaajuista Opus Dei -kriitiikkiä sensuroiva ja vähättelevä, asioita yksinkertaistava, lähdekritiikiltään mitätön, metodologialtaan falski... yhtä kaikki onneton raapustus, joka olisi tuskin mennyt läpi edes graduna. Sanon tämän yliopistoihmisenä!”

Tein sen virheen, että vastasin kootusti yhden kerran väitteisiin omalla nimelläni, eittämättä melko sarkastiseen sävyyn. Siitä meno vain yltyi, niin etten tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Sen jälkeen poistin palstan kirjanmerkeistäni.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on viime aikoina ollut sitä mieltä, että nettikeskusteluissa olisi ihanteellista esiintyä omalla nimellä ja ottaa reilusti vastuu omista sanomisista. Nimimerkin käyttöä hänkään ei lähtisi kokonaan kieltämään, eikä se olisi edes mahdollista – eikä tavoittelemisen arvoista.

Itse olen valinnut sen tien, että en enää edes yritä etsiä omia kirjoituksiani koskevia nettikeskusteluja. Jutuistani keskustellaan aikansa siellä sun täällä, jos keskustellaan, ja kuumapäisimmät kyllä ottavat sähköpostilla yhteyttä. Keskustelujen aktiivinen seuraaminen ja varsinkin niihin omalla nimellä osallistuminen muiden vaahdotessa nimettöminä on tähänastisen kokemukseni perusteella äärimmäisen turhauttavaa. Netissä annettu “palaute” ei myöskään ole tuonut koskaan itse asiaan mitään uutta.

Omalla nimellä lähetetty sähköpostikaan ei toki kaikkia hillitse: yksi äskettäinen lehtijuttuani koskenut palaute päättyi sanoihin: “On ikävää, miten sinisilmäisiä olette yliopistolla, vaikka käytätte tutkijoiden titteliä. Vai onko opportunismi moottorinne?” Sama kirjoittaja syytti minua siitä, että olin kirjoittanut aivan väärästä asiasta. Mitä siihen sitten voi sanoa?

Blogin kirjoittaja on akatemiatutkija, yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.