Mikko Ketola
Aidosti outoa
13.3.2009
Osallistuin vastikään Tampereella Kirkon tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaariin. Vuonna 1969 perustettu keskus on vuosien varrella kehittynyt lähinnä kirkon sisäisiin kirkkososiologisiin selvityksiin keskittyneestä laitoksesta luontevaksi osaksi suomalaista tiedeyhteisöä. Samalla sen kansainvälinen suuntautuneisuus ja yhteistyö on kasvanut merkittävästi. Keskus on historiansa aikana julkaissut yli 300 erilaista tutkimusta, selvitystä ja raporttia.
Osana juhlaseminaaria julkaistiin ensimmäisiä tuloksia uusimmasta ISSP-kyselytutkimuksesta. International Social Survey Programme on maailmanlaajuinen yhteiskuntatieteellinen vertailututkimusohjelma, joka perustuu kansainvälisesti integroituun vuosittaiseen aineistonkeruuseen. Tutkimuksessa on mukana Suomen lisäksi 44 maata. Suomessa otoskoko on 2500 ihmistä ja kyselyn toteuttaa Tampereella toimiva Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto.
Uusimman tutkimuksen aiheena oli uskonto. Tärkeimmäksi tulokseksi kyselystä oli nostettu se, että enemmistö ihmisistä ei pidä politiikan ja uskonnon sekoittamisesta. Heidän mielestään uskonnollisten johtajien ei pidä yrittää vaikuttaa kansalaisten äänestyskäyttäytymiseen.
Mielenkiintoista oli, miten tätä tulosta tuoreeltaan tulkittiin tv-uutisissa. YLE.n mukaan ihmiset eivät pidä siitä, että kirkko pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tämä ei kuitenkaan ole sama asia kuin uskonnon ja politiikan sekoittaminen, enkä oikein jaksa uskoa, että tämä on se, mitä kysymyksen laatijat tai edes siihen vastaajat tarkoittivat. Suomalaisten kirkonmiesten levollinen (ja joskus hieman flegmaattinen) sosiaalipoliittinen argumentointi on kaukana vaikkapa shiiajohtajien palopuheista tai amerikkalaisten tv-saarnaajien poliittisiin tunteisiin vetoavista saarnoista.
Suomessa ovat jo taakse jääneet ne ajat, jolloin papit olivat politiikassa mukana niin touhukkaasti, että eräs piispa julkaisi paimenkirjeen nimeltä “Papit pois politiikasta”.
Kyselyssä oli tiedusteltu ihmisiltä myös, onko kirkolla sopivasti vai liikaa valtaa. Siinä mentiin mielestäni jo aivan vanhan maailman kysymyksiin. Minkähänlainen valtakuvio ihmisillä mahtoi tulla mieleen? Mielikuvat luultavasti liikkuivat inkvisitiosta Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin. Kirkkohistorioitsijan kannalta (luterilaisella) kirkolla ei juuri ole enää ainakaan sellaista valtaa, joka ahdisti ihmisiä silloin, kun kirkosta ei ollut edes mahdollista erota. Siitä on pian 100 vuotta. Tutkimuksellisessa kiinnostavuudessaan kysymys on suomalaisessa kontekstisssa suurin piirtein samaa luokkaa kuin se, onko Oulun Kärpillä liikaa valtaa.
Tutkimuksessa oli paljon kiinnostavia ja hyödyllisiä tuloksia, mutta jotenkin mieleen jäävät parhaiten ne, jotka vaikuttavat suorastaan oudoilta. Yksi sellainen oli se, kuinka monet ihmiset asennoituivat negatiivisesti körttiläisyyteen, jota nimeä herännäisyydestä usein käytetään. Heitä oli peräti 31 prosenttia enemmän kuin esimerkiksi suhteessa helluntailaisuuteen. Oudoksi asian tekee se, että kyseessä on sentään objektiivisesti katsoen avoimin ja suvaitsevaisin suomalaisista herätysliikkeistä. Herääkin kysymys, onko järkevää kysyä ihmisiltä suhtautumista körttiläisyyteen, kun tarkoitetaan herännäisyyttä. Körttiläisyys kun tuntuu esimerkiksi monille pääkaupunkilaisnuorille tarkoittavan mitä tahansa uskonnollista hihhulointia ja tiukkapipoisuutta. Olisiko hieman vanhempaan sukupolveen ollut jotain vaikutusta myös Eppu Normaalin Pidetään ikävää -biisillä?
Aidoimmin outoa oli se, että minusta oli kiva kuunnella keskuksen uusimpien tutkimusten tuloksia ja katsella Power Point -kalvoja kakkine kirjoitusvihreineenkin. Ehkä se johtui siitä, että minun ei tarvinnut itse esittää mitään. Sellaistakin tarvitsee joskus.
Blogin kirjoittaja on akatemiatutkija, yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.