Jani Erola
Lottoyhteiskunta
25.10.2010
Tutkimusprojektini käsittelee sosiaalisen aseman periytymistä: missä määrin vanhempien sosiaalinen asema, erilaiset resurssit ja kasvuolosuhteet vaikuttavat lasten asemaan aikuisuudessa. Tämän perusteella voimme päätellä, kuinka hyvin ja miten niin sanottu mahdollisuuksien tasa-arvo yhteiskunnassa toteutuu.
Mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan ideaalia, jonka mukaan lapsen asemaan aikuisuudessa tulisi vaikuttaa ainoastaan hänen oma motivaationsa ja kyvyt vanhempien aseman ja resurssien sijaan. Varastomiehen ja kansanedustajan lapsilla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet menestyä politiikassa, yritysmaailmassa, tieteessä ja taiteessa – olettaen että erilaiset kyvyt jakautuvat eri väestöryhmiin syntyvien lasten kesken suurin piirtein tasan. Niin sanottu meritokratinen yhteiskunta, jossa tällainen tasa-arvo vallitsee, pystyy hyödyntämään kansakunnan kyvykkyyspotentiaalin mahdollisimman tehokkaasti jäsentensä hyväksi.
Mahdollisuuksien tasa-arvo on tavoite, joka hyväksytään kaikissa tämän päivän merkittävissä poliittisissa liikkeissä. Se ei kuitenkaan auta meitä ratkaisemaan esimerkiksi sitä, millaisia oikeuksia yhteiskunnan pitäisi taata kognitiivisesti jälkeenjääneille henkilöille. Kyseessä onkin perusväestöön rajautuva tasa-arvon ”perälautaperiaate”.
Meritokratiaan on helpointa ja tehokkainta vaikuttaa koulutusjärjestelmän kautta. Jos korkeakoulutukseen on tasa-arvoinen pääsy eri yhteiskuntaluokista, myös mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu yleensä hyvin.
Pelkkä avoin koulutusjärjestelmä ei kuitenkaan yksin riitä. Meritokratiaperiaatteeseen nimittäin nivoutuu kansalaisten vahva käsitys siitä, että kyvyistä ja onnistumisesta pitäisi palkita. Koska kyvyissä ja onnistumisessa on aste-eroja, pitäisi palkitsemisen olla jonkilaisessa suhteessa näihin. Yhteiskunta, jossa sosiaalisesti ja taloudellisesti kaikkein hyväosaisimpiin ja etuoikeutetuimpiin asemiin valikoidaan henkilöt tasa-arvoisesti lottoamalla, ei myöskään ole meritokratia.
Vaikka Suomessa etuoikeutettuihin väestöryhmiin rekrytoitumiseen vaikuttaa perhetausta, on yhteiskunnan huippuasemiin mahdollista päästä myös varsin vaatimattomista kasvuolosuhteista. Suomalaisen yhteiskunnan eliitti on moniin muihin maihin verrattuna avoin eikä etuoikeutetuimpien yhteiskuntaluokkien sulkeutumisesta ole empiirisiä merkkejä.
Meritokratian suurimpana ongelmana onkin mahdollisuuksien tasa-arvon toinen tekijä: miten ja millä perusteella onnistumisesta pitäisi palkita? Useimpien ihmisten on vaikea nähdä yhteyttä esimerkiksi suuryritysten johtajien kultaisten kädenpuristusten ja supereläkepakettien sekä näiden henkilöiden kykyjen ja onnistumisen välillä. Tarkoittaako satakertainen eläke suhteessa peruseläkkeeseen todella sitä, että kyseinen henkilö on ollut peruseläkkeen saajaa sata kertaa kyvykkäämpi ja onnistuneempi työurallaan? Vai onko kyseinen henkilö sattunut vaan sopivaan työpaikkaan uransa alussa, sen jälkeen tehnyt suurin piirtein sen mitä kuka tahansa tekisi ja sattumalta valikoitunut tähtitieteellisen eläkkeen saajaksi? Moni uskoo jälkimmäiseen. Heille Suomi on pikemminkin lottoyhteiskunta kuin meritokratia.