Taneli Kukkonen
Lintukoto
1.3.2010
Kylmä talvi on kulunut poikkeuksellisissa oloissa, Ruotsin tutkijakollegiumin jäsenenä. Uppsalan yliopiston kasvitieteellisen puutarhan keskelle upotettu tutkijayhteisö elää pitkälti omaa elämäänsä. Vaikka taianomaisessa tunnelmassa on osansa lumipeitteisellä puistolla ja Linnén ja Thunbergin perinnöllä, täytyy sanoa, että kollegiumin meininki kaikkinensa tarjoaa kokonaisvaltaisesti erilaisen näkökulman akateemiseen tekemiseen. Väliin tulevat mieleen muinaiset kuvaukset elämänmenosta eteläisellä pallonpuoliskolla, missä kaikki tehdään juuri päin vastoin kuin meillä.
Etummaisena ja ennen muuta päälle paistaa kaikenpuoleinen kiireettömyys. Kun puhelin ei soi eikä sähköpostiloota täyty, aikaa lukemiselle, ajattelulle ja kirjoittamiselle jää hämmentävän paljon. Intiimi tunnelma auttaa sekin hälyn pitämisessä minimissään. Joukko on pieni, vain alun toistakymmentä tutkijaa, mikä tarkoittaa sitä, että lounaalle kokoonnutaan parin pyöreän pöydän ympärille. Sääntönä tuntuu olevan, että jos jollakulla onkin murheita kotiyliopiston tai virkavelvoitteiden kanssa, niitä ei tuoda ruokapöytään eikä kollegiumiin muutenkaan. Tämä on ympäristö innostuneelle tutkimukselle ja henkevälle keskustelulle, hieman Oxbridgen yhteisaterioiden tapaan.
Palkan juoksemisen edellytyksenä onkin oikeastaan vain se, että ilmestyy paikalle lounaille sekä seminaari-istuntoihin. Hyvä seura ja (jälleen kerran) kiireettömyys pitää huolen lopusta. Mielenkiinto toisten ihmisten hankkeita kohtaan kumpuaa luonnostaan ja syttyy peräti syväksi paloksi, kun jokaista minuuttia ja aivosolua ei tarvitse varjella. Samoin ruokapöytäkeskustelujen voi aivan rauhassa antaa syleillä maailmaa ja mantereita: aikaa on, tilaa hengittää, syvään, sisään. Tällä välin kotitontut kantavat kirjat kaukolainoja myöden suoraan omalle pöydälle.
Vain puoliksi leikilläni olen todennut, että henkilökunnalla kollegiumissa vasta hyvät oltavat onkin. Heitä työskentelee Linneanumin tiloissa liki kymmenen, siis melkein yksi kutsuttua tutkijaa kohti. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että mikä tahansa kysymys tai huolenaihe kutsuvieraalla nouseekin, se ratkaistaan verrattoman joutuisasti ja hilpeissä tunnelmissa. Ellei yksi tiedä tai ehdi, aina löytyy joku, joka hoitaa homman suit sait ja saman tien. Kaikki järjestyy, polkupyöristä oleskelulupiin, päivähoitopaikasta kodin langattomaan verkkoon.
Toisaalta, mikäs on tutkijoita paapoessa, kun omatkin puitteet tekemiselle ovat kunnossa. Henkilökunta kokoontuu kahville eli fikalle aina aamukymmeneltä ja jälleen kolmelta. Pöydässä istutaan hartaasti vaikkei vaikuta siltä, että neuvonpito välttämättä koskisi juurikaan työasioita. Äkkiseltään laskien työrupeamat jäsentyvät näin puolentoista tunnin mittaisiksi, mikä tuntuu perin juurin inhimilliseltä.
Kerran henkilökunnan aamufikan jälkeen huomasin kyökin pöydällä paperin enkä malttanut olla kurkistamatta, mistä pöydässä oltiin keskusteltu. Paperiin oltiin kirjattu hierojavuoroja seuraavalle tiistaille--sellainen oltiin siis tilattu taloon. Mutta toki vain henkilökunnalle; eikä kenenkään toki tarvinnut mennä hierottavaksi aamukymmeneltä tai iltapäivällä kolmelta. Koska silloin oli fikan paikka. Niin seisoi paperissa.
Läheisellä hautuumaalla linnut jo laulaa sirkuttavat kurkkunsa käheiksi. Tulee kevät ja loppu tällekin autuudelle. Mutta joitain oppeja tästä soisi vievänsä mukanaan seuraavaan vaiheeseen, ellei muuta niin yhteisaterioiden tärkeyden (minkä toki jo Aristoteles olisi tiennyt kertoa).
Tällä välin kaikki kynnelle kykenevät hakemaan kollegiumpaikkoja! Erik Allardt -stipendi on korvamerkitty suomalaiselle. Kenties ensi vuonna hierojapalvelut on laajennettu koskemaan tutkijakuntaakin.