Hille Koskela
Kuka pelkää poliisia?
16.12.2009
Elokuussa ilmestynyt kirjani Pelkokierre on innoittanut ihmiset kysymään minulta mikä juuri suomalaiselle pelon kulttuurille on tunnusomaista. Minkälaisia muotoja tämä varsin kansainvälinen ilmiö on saanut täällä? Vaikka vastauksia on varmasti monia, yksi piirre nousee ylitse muiden: suomalaisille on ominaista äärimmäinen nöyryys, sääntöjen kirjaimellinen noudattaminen ja vahva luottamus auktoriteetteihin. Tämä on minusta paikallisesti ainutlaatuista ja seurauksiltaan merkittävää. Suomalainen ei kysy ”sopiiko, että…?”, vaan jo valmiiksi kieltoa ennakoiden ”saako täällä…?”.
Kun suomalainen sanoo pelkäävänsä poliisia, ei ole kyse pelosta vaan äärimmäisestä kunnioituksesta ja nöyryydestä auktoriteetin edessä. Suunnan on virittänyt myyttinen kyläpoliisi Reinikainen – järjestyksestä oikeutetusti vastaava isähahmo. Urbaanissa ympäristössä pelkoa kokevat suomalaiset kaipaavat kansan keskuuteen jalkautuvaa poliisia. Se on paras turvallisuuden tuoja. Poliisi erottuu edukseen mielivaltaisiksi, jopa väkivaltaisiksi, miellettyjen vartijoiden rinnalla. Laulujen poliisi – Jorma Eton sanoin – on vastaavalla tavalla lapsellisen kurittomasta kansasta huolta pitävä taho:
eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään
ei mikään paitsi
kuolema ja poliisi
Vahva luottamus poliisiin on paljolti kansallinen erityispiirre. Kun vaikkapa romanialainen tai saksalainen sanoo pelkäävänsä poliisia, hän tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin suomalainen. Kuvaavan esimerkin tästä antoi hiljattain suhtautuminen Tanskan poliisin toimiin Kööpenhaminan ilmastokokoukseen liittyvissä mielenosoituksissa. Kansainvälinen joukko mielenosoittajia joutui sunnuntaina 13.12. poliisin saartorenkaaseen (HS 14.12). Suomalaisnaiset pitivät poliisin otteita rauhallisina ja kehuivat saaneensa poliiseilta makuualustan, jonka päällä istua kadulla odottamassa henkilötietojen kirjaamista. Samassa tilanteessa ollut saksalainen nainen tulkitsi tapahtuman toisin ja kutsui Tanskaa mielivaltaiseksi diktatuuriksi.
Suomessa ryhmiä, joilla on perusepäluottamus poliisia kohtaan ovat esimerkiksi nuoret, jotka oman tilan puutteen vuoksi ovat jatkuvassa konfliktissa suhteessa kaupunkitilaan, sekä autoilijat, joilla mielestään on oikeus ajaa omien sääntöjensä mukaan. Kritiikin kärjessä on se, että voi tuntea itsensä potentiaaliseksi rikolliseksi tai sääntöjen rikkojaksi. Juuri tässä piilee nöyrän luottamuksen kompastuskivi: se tekee liian helpoksi pahan toiseuttamisen. Ajatus siitä, että itse on kunnollinen tai mahdolliset kurinpitotoimet ansainnut tekee helpoksi ”rikollisen” tuomitsemisen. Siksi suomalainen pelon kulttuuri on moralistista.
Anneli Jäätteenmäen lyhyeksi kutistuneen pääministerikauden käänteistä kertova TV-elokuva Pääministeri onnistui hienolla tavalla tavoittamaan sen käänteen, jossa poliisi muuttuu suojaavasta uhkaavaksi. Tässä Timo Harakan ja Antti Karumon käsikirjoittamassa ja Jyrki Kähösen ohjaamassa puolifiktiossa poliisilla on kaksi roolia. Ensimmäisessä vaiheessa poliisi saapuu juuri ennen vaalituloksen julkistamista poliitikon kotiin varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Poliisi on ystävä ja turvan tuoja. Elokuvan lopussa tilanne muuttuu. Poliitikon huono omatunto, mielikuvitus ja tieto siitä, että on tehnyt jotain väärää saa suojelemaan tulleen poliisin tuntumaan uhkaavalta.
Juuri tämä omakohtainen kokemus ”väärälle puolelle joutumisesta” avaa jotakin olennaista. Se purkaa pahan toiseuttamisen, johon nöyrä Suomen kansa tuntuu aina olevan niin valmis. Rikollinen ei olekaan jotain itselle ulkopuolista, vaan saattaa olla ”juuri minä”. Tuollaisen kokemuksen jälkeen myytti rikollisista olennaisesti erilaisina, yksinkertaisesti pahoina, purkautuu.
Vaikka en millään tavalla toivo suomalaisten joukolla ryhtyvän rikollisiksi, toivon että fiktion kautta välillisesti koettu tunnelma vaikuttaisi jollakin tavalla ihmisten ajatusmaailmaan. Että ymmärtäisimme hyvän ja pahan välisen rajan olevan vain veteen piirretty viiva.