Mikael Fogelholm

Kansalaiskeskustelu haastaa tutkijat

2.12.2010

”Kuulkka poja, kuulkka poja, mitä mei'jä Yrjö-poik' puhhu! Nyt sää vast oikke äläkä päästit! Sää vissi luule, et mää ole ahvena, ku mul o hartiat köyrys”. (Väinö Linna: Tuntematon sotilas)

Luottamus evoluutioon on vahvistunut Hietasen pojan ajoista. Tiedelehti Scientific American teetätti lukijoidensa keskuudessa lokakuussa 2010 kyselyn heidän luottamuksestaan useiden asioiden tieteelliseen perustaan. Kyselyyn vastanneet 21 000 lukijaa ovat iso, mutta eivät tietenkään edustava otos. Kysely antaa kuitenkin kuvan ainakin ”tiedeuskovaisten tiedeuskosta”.

Vahvinta luottamus oli mm. evoluutiota, maailmankaikkeuden syntyä sekä syövän syitä ja hoitoja koskevaan tieteelliseen tietoon. Selvästi vähemmän luotettiin ruoan turvallisuuteen, vitamiineihin ja muihin ravintolisiin, geneettisesti muunneltuun ruokaan sekä influenssapandemioihin liittyvään tietoon.

Tulos on aika jännä, vaikka ehkä sittenkin luonnollinen. Mitä lähempänä asiat ovat itseämme ja mitä enemmän saamme niistä arkielämän kokemuksia, sitä kriittisemmäksi käymme tutkimusta kohtaan – vaikka kuuluisimme Scientific Americanin (tai Tiede-lehden) lukijakuntaan. Onko sitten ihme, että ihan tavallinen kansa on niin ymmällään esimerkiksi ravitsemuskysymyksistä.

Scientific Americanin lukijakyselyn mukaan kaikista teknologioista ydinvoimaan suhtauduttiin selvästi varauksellisimmin. Tässä listassa seuraavina olivat nanoteknologia, kädellisillä tehdyt eläinkokeet ja geenimuunneltu ruoka.   Osa kyselyyn vastanneista oli eurooppalaisia. Näiden suhtautuminen mm. ydinenergiaan ja geenimuunteluun liittyviin riskeihin oli amerikkalaisiin verrattuna huomattavasti negatiivisempaa.  

Suomalaisia Scientific Americanin lukijoita on niin vähän, ettei tulos kerro maastamme mitään. On luultavaa, että meillä – muiden eurooppalaisten tapaan – suhtautuminen tieteen tuloksiin on kriittisempää kuin amerikkalaisen lukijan. Tutkijoiden sana ei kaikkien mielestä olekaan totuus.

Tästä ei tietenkään pidä huolestua, eihän kapea ja kritiikitön tiedeusko ole kenenkään etu. Se on kuitenkin selvä, että tutkijoiden on opittava kuuntelemaan herkällä korvalla myös tavallisia ihmisiä, omien kollegojen rinnalla. Kansalaiskeskusteluun osallistuminen ei ole helppoa, etenkään silloin kun liikutaan ihmisille läheisissä kysymyksissä, kuten ruoan ja ravitsemuksen parissa. Tutkijan viatonta lehtilausuntoa voi seurata vihaisten sähköpostien tulva. Samanaikaisesti netissä puidaan tutkijan lausuntoa, ja toivotetaan vähemmän ystävällisesti tutkija kauniisti sanottuna ”huitsin Nevadaan”.

Tutkijakoulutukseen pitääkin liittää yhtä enemmän mediaosaamista, sosiaalisen median käytöstä tavanomaisempiin haastattelu- ja kirjoitustaitoihin. Samalla rahoittajien, kuten Suomen Akatemian, rooli tieteen tiedottajana vain korostuu. Sanoma on muotoiltava niin, että se on kaikkien ymmärrettävissä. Mutta samalla perustelut on tehtävä yhä huolellisemmin, sillä maallikkokriitikot repostelevat nykyisin tutkijan yksittäisiä sanojakin. Enää ei professorin titteli riitä vakuuttamaan tiedon pätevyydestä. Ei ainakaan Suomessa.