Hille Koskela

Internet ei ole toinen maailma

1.10.2008

Vajaa vuosi sitten, Jokelan koulusurmien jälkeen, Suomessa koettiin perustavanlaatuinen käänne. Kauhistuneiden reaktioiden päällimmäinen sävy oli ”ei täällä!”. Koulusurmia pidettiin amerikkalaisena ilmiönä, jonka ei uskottu koskettavan suomalaista yhteiskuntaa. Maailmankuva muuttui kertaheitolla. Nyt kun elämme Kauhajoen surmien jälkeistä aikaa, ehkä suruaikaakin vielä, ihmiset kysyvät ”miksi?”. Miksi taas? Miksi täällä? Miksi taas täällä?

Selityksiä on helppo etsiä yksilöistä. Tekijät olivat yksinäisiä, koulukiusattuja, häiriintyneitä, mielenterveysongelmaisia sekä ennen muuta ”seonneet internetin omituiseen maailmaan”. Poliitikot kiirehtivät syyttämään toinen toisiaan siitä, mitä ei oltu tehty Jokelan jälkeen. Konkreettiseksi vaatimukseksi nousi aselain tiukennus. Poliisi kiirehti suojaamaan selustaansa väistelemällä toimittajien kysymyksiä sillä verukkeella, että asian selvittäminen on kesken. Mieleen tulee kuitenkin väistämättä, että isku tapahtui juuri tuona päivänä – eikä esimerkiksi Jokelan vuosipäivänä – kenties juuri siksi, että poliisi oli edellisenä päivänä kuulustellut tekijää. Pitkään valmisteltu suunnitelma oli vaarassa ja piti toimia heti.

Suru, joka tapauksen jälkeen valtasi mieleni, hukutti hetkeksi tutkijaminäni empaattisen kansalaisen alle. Pikku hiljaa alkaa olla voimia tarkastella asiaa analyyttisesti. Tilanteessa riittää loputtomasti hämmästeltävää. Monien aiheiden joukosta poimin tähän yhden: sen, miten aikuiset eri alojen ammattilaiset suhtautuvat internetiin. Heti Kauhajoen murhien jälkeen mediassa levisi tieto, että Suomen poliisit eivät pääse omilta koneeltaan seuraamaan YouTuben videoita. Sanoisin, että se on uskomatonta. Uskomatonta ylipäänsä, mutta etenkin siksi, että tällainen on mahdollista vielä Jokelan tapauksen jälkeen.

Minun työtäni ei ole ihmishenkien pelastaminen, mutta silti en pystyisi työskentelemään uskottavasti ja ajantasaisesti seuraamatta YouTubea. Esimerkiksi lokakuussa 2006 Kontulassa tapahtunut vartijoiden tekemä pahoinpitely on ollut minulle sekä tutkimus- että opetusmateriaalia. Se on suomalaisittain ainutlaatuinen esimerkki kansalaisten harjoittamasta turvallisuusalan ammattilaisiin kohdistuvasta vastavalvonnasta. Yliopistolla internetin seuraaminen on osa ammattitaidon ylläpitämistä. Miksi se ei ole sitä poliisin työssä, jossa on kyse aivan eri kokoluokkaa olevien uhkakuvien kartoittamisesta?

Toinen vastaava mediatieto oli, että Suomessa on Jokelan jälkeen ollut kaksi poliisia, jotka päätyökseen seuraavat internetiä. Kaksi. Sanotaanko vaikka, että määrä on hämmästyttävän pieni. Pohjimmiltaan ongelma ei kuitenkaan ole määrässä vaan laadussa. Sekä Jokelan että Kauhajoen tapauksissa internetissä toimivat ryhmät osasivat lähes välittömästi uutisen kuultuaan päätellä, kuka oli ampuja. Jossakin siis on sellaista tietotaitoa, jota tapausten selvittäminen edellyttää, ja jota tulisi voida käyttää myös niiden ennaltaehkäisyyn. Verkkotutkija Kari A. Hintikka kutsuu tätä joukkoälyksi. Ongelma on siinä, ettei tuota joukkoälyä ole toistaiseksi lainkaan onnistuttu valjastamaan vakavien katastrofien ehkäisyyn yhteistyössä poliisin kanssa. Jos poliisi etsii vihjeitä internetistä kuin neulaa heinäsuovasta, ei auta vaikka työtä tekisi kuinka moni.

Uudenlaisen yhteistyön käynnistymistä hidastaa se, että internetiin suhtaudutaan edelleen kuin se olisi toinen maailma – virtuaalinen paikka, jossa tapahtuu kaikenlaista pahaa, joka ikään kuin poikkeuksellisesti tunkeutuu reaalimaailmaan järkyttävinä tekoina. Kun eduskunta vietti hiljaisen hetken Kauhajoen uhrien muistoksi, puhemies Sauli Niinistö viittasi muistosanoissaan siihen, että teon taustalla oli syrjäytymisen aiheuttama pako keinoelämään, virtuaalimaailmaan ja nettiyhteisöihin. Koska en omista televisiota, katsoin Niinistön puheen internetistä. Auttamatta teki mieleni huutaa: ”Huhuu, Sauli! Sinäkin olet täällä!” Internet tapahtuu tässä ja nyt. Tässä maailmassa.