Hille Koskela
Pelurit, nappulat ja niekat
24.2.2009
Hyvin harvoin on ollut sellaista yhteiskunnallista tilannetta, jossa tiedepolitiikkaa puidaan yhtä paljon kuin nyt – myös akateemisen maailman ulkopuolella. Niin yliopistouudistus, Aalto-yliopiston perustaminen, yliopistojen ulkopuolinen tutkimusrahoitus kuin tutkijanuran risaisuus ja heikko sosiaaliturvakin ovat saaneet paljon palstatilaa valtamedioissa. Keskustelun seuraamista on hankaloittanut se, että tärkeimmät asiat tuntuvat usein olevan rivien välissä. Siinä missä 1990-luvulla vastakkain olivat tiukat argumentit ja niiden kritiikki – vaikkapa ulkopuolisen rahoituksen hyödyistä ja haitoista – on nykyisin monilla tapana ajaa yhtä asiaa saavuttaakseen toisen.
Esimerkiksi Aalto-yliopiston perustamista on ajettu sen varjolla, että saadaan Suomeen kansainvälistä huippututkimusta. Jokainen tutkimustyötä tekevä ymmärtää helposti, ettei tähän tavoitteeseen päästä hallinnollisilla uudistuksilla. Uuden korkeakoulun perustamisen ”todellinen motiivi” on jokin muu. Tiedepolitiikan ymmärtämiseen tarvitaan uusi postmoderniin retoriikkaan pureutuva analyysitapa. Yksi tapa päästä keskusteluun käsiksi on tarkastella sitä eräänlaisen peliteorian avulla.
Toimijat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: pelurit, nappulat ja niekat. Pelurit ovat niitä, jotka ovat perillä todellisista motiiveista. He puhuvat yhtä saavuttaakseen toista. Nappulat ovat niitä, jotka uskovat kirjaimellisesti pelureiden puheet, mutta ovat tietämättömiä niiden todellisista tarkoitusperistä. Tahtomattaan he ajavat pelureiden asiaa. Niekat puolestaan ovat niitä, jotka tekevät juuri sitä, mitä pelurit ja nappulat retoriikan tasolla haluavat – kansainvälistä huippututkimusta – mutteivät ole juuri lainkaan kiinnostuneita tiedepoliittisesta pelistä. Näin paras asiantuntemus jää hyödyntämättä.
Jos oletetaan, että Aalto-yliopiston perustamisen todellisia motiiveja ovat suomalaisten yritysten kilpailukyvyn parantaminen ja tutkijoiden resurssien ohjaaminen yrityksiä palvelevaan tuotekehittelyyn, on yhdistelmä tekniikka + talous + design varsin järkeenkäypä. Jos tämä olisi artikuloitu suoraan, keskustelu voisi keskittyä siihen, halutaanko tällaista kehitystä ja millä hinnalla. Ymmärrettävästi esimerkiksi Taideteollisen korkeakoulun pienet laitokset, joiden tavoite on kouluttaa isoja Taiteilijoita, eivät ole uudistuksesta innoissaan. Pelureiden lanseeraama postmoderni retoriikka ei kuitenkaan mahdollista rakentavaa kritiikkiä. On aivan sama onko kriitikko tosissaan vai tosikko. Näiden käsitteiden välinen erottelu on kadonnut ja epäilijät leimataan tiukkapipoiksi.
Mieleeni tulee kokemus lähiöravintolasta: poikkeusluvalla sinne saatiin tupakointitila, mutta asiakkaille ilmoitettiin, ettei tilassa saa soittaa musiikkia eikä sinne voi sijoittaa televisiota. Asiakkaat hämmästelivät, mitä tekemistä näillä asioilla on tarjoiluhenkilökunnan terveyden kanssa – sillähän tupakointikieltoa perusteltiin. Pohjimmiltaan kysymyksessä on kuitenkin moralistinen reformi, jossa terveyttä käytetään välillisenä argumenttina. Vastaavasti toimitaan tiedepolitiikassa: huippututkimusta käytetään välillisenä argumenttina aivan muiden päämäärien ajamiseen. Elämme kummallisia aikoja: ne, joille postmodernismi kaikkine rikkoutuneine merkityksineen edusti kirosanaa, tai jotka eivät ymmärtäneet mistä siinä oli kyse, ovat heittäytyneet vallan postmoderneiksi. On vaikea kritisoida tiedepolitiikkaa, jos edes sen tuottajat eivät usko siihen. Pelurit, nappulat ja niekat erottelu voisi vapauttaa keskustelun pattitilanteesta ja avata uusia ovia.
Blogin kirjoittaja on akatemiatutkija, kaupunkimaantieteen dosentti ja “akateeminen kameleontti”, joka on kotiutunut Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselle.