Hanna Kokko
Kiskoilta
30.10.2009
Varttuneen tutkijan vuoden vietto on mukavaa puuhaa: ulkomaiset isännät saa helposti kateellisiksi kertomalla, että virkatöistä vapautus on kokonaisen vuoden kestoinen juttu. Samaan syssyyn on kuitenkin myös paljastettava, että autuus ei koita mitenkään automaattisesti N vuoden välein, vaan tätä pitää ihan oikeasti hakea ja kilpailla.
Mitähän sitä tulikaan hakemustekstissä luvattua? Kuu taivaalta ja niin edelleen tietysti, mutta joitakin oikeasti tavoittelemisen arvoisia asioita on hankala laittaa hakemukseen. Yksi suuri päätavoite, ainakin itselleni, on ollut ainakin hetken verran elää vanhanaikaista akateemisen ihmisen elämää: sanoa kollegoille ”totta KAI minulla on aikaa jutella”, sanoa itselle ”totta KAI minulla on aikaa ajatella”, yrittää tavoittaa sitä luovaa hetkeä ilman seuraavan päivän deadlinea puuskuttamassa niskaan. Ja entä se kirjapino, joka tuossa vieressäni odottaa minun täyttävän lupaukseni että joka päivä lounaan jälkeen istun ulkona Australian keväässä laajentamassa tietämystäni aiheisiin joista en vielä niin kovin paljon tiedä – en edes sitä, onko juuri tuosta hetken mielijohteesta Amazonista tilatusta opuksesta lopulta hyötyä. (Eco-devo? Ihmiskunnan ruokakulttuurin historia? J.B.S. Haldanen elämäkerta? Medea-hypoteesi?)
Totuus on tietenkin hiukan karumpi, johtuen kai (huokaus) siitä, että Australiaankin asti kulkee nykyisin sähköposti. Eco-devo -kirja on avattu, olisinkohan jo sivulla 23 tai sinnepäin; mutta sähköpostilieka pitää tutkijan kyllä aika lailla kiireisenä, olipa hän millä pallonpuoliskolla tahansa: evaluoisitko sitä ja tätä, kirjoitathan minulle suosituksen ja anteeksi, että deadline on just nyt ja heti, hei laittaisitko nämäkin hakemukset meille järjestykseen nyt kun sinulla sapattivuonna varmaan on niin paljon aikaa? No juu. Silti, onhan se rentouttavaa vaihtelua, että ainakin sähköpostipumaska saapuu yöaikaan ja on kerralla kaikki näkyvissä.
Ja olihan tässä myös tämä junamatka! Nerokkain ideapääoman kerryttämissuunnitelmani oli jakaa vuosi 11 kuukauden Australian oleiluun ja yhteen Eurooppa-kuukauteen. Elo-syyskuu on niin vilkasta kongressi- ja symposioaikaa, että Euroopan kartan katselu paljasti loistavan reittisuunnitelman: aikuisillekin myydään nykyään interrail-lippuja ja sellaisellahan on oikein mukava matkustaa symposiumista toiseen, kun kokousta on Italiassa ja Britanniassa ja Belgiassa ja Wienissä. Junassa töpseli seinään ja läppäri syliin, esitelmät syntyvät matkan varrella, ja perillä milloin missäkin kohteessa sai antautua tieteellisten keskustelujen ihanuuteen.
Mitä jäi käteen? Innostusta aivan varmasti, ja hyvä kuva siitä, mitkä asiat askarruttavat tieteenalani tutkijoita juuri nyt. Täällä Australiassa sitten voi kertoilla kuulumisia paikallisille. Eivätkä pohtimiskelpoisimmat asiat aina ole niitä kuumimpia tutkimustuloksia. Joku jossain kertoi minulle tentanneensa perusopiskelijoita, jotka kyllä osasivat vastata oikein kysymykseen ihmisen lähimmästä elossa olevasta sukulaislajista. Simpanssihan se on. Mutta jos esitetäänkin kysymyksen peilikuva utelemalla simpanssin (tai simpanssilajien) lähintä sukulaista, vastaus jotenkin kummasti siirtyy vaikkapa gorillaan. Mistä tämä kertoo? Asuuko jokaisessa meistä pieni kreationisti? Vai onko kyse vain ihmisen surullisenkuuluisasta taipumuksesta kategorisointiin, ”me ja muut”? Vai onko näillä tulkinnoilla lopulta mitään eroa? Tästä voi vääntää peistä aussipubin pöydän ääressä, mutta huvittavaa tapauksessa on se, että enää en muista kuka tämänkin jutun minulle kertoi ja missä kaupungissa. Professori on selvästi päässyt virkaansa kuuluvaan hajamielisyyden asteeseen, mutta väliäkö sillä on — ideat säilyvät, elävät ja muuttavat muotoaan, toivottavasti mahdollisimman luovalla tavalla. Nyt kun vielä Australiaan saataisiin toimiva junaverkosto...