Petteri Pietikäinen
Avoin tietoyhteiskunta ja sen viholliset
29.3.2010
Mitä asioita tutkijat voivat sanoa todellisuudesta pelkäämättä turvallisuutensa puolesta? Mitä tapahtuu, jos avoin tiedonkulku estetään? Näitä kysymyksiä olen pohtinut viime kuukausien tapahtumien innoittamana. Brittiläisen Itä-Anglian yliopiston arvovaltaisen ilmastontutkimusyksikön ”tiedepoliittinen” toiminta on ollut otsikoissa, samoin suomalaisiin maahanmuuttotutkijoihin kohdistuneet nimettömät uhkailut verkossa. Brittitutkijoita syytetään salaliittolaismaisesta toiminnasta ja ”väärän” tutkimustiedon salaamisesta, maahanmuuttotutkijoita puolestaan uhataan siksi, että he ovat toteuttaneet avoimen tiedonkulun ja mielipiteenvapauden periaatteita. Historioitsijana mietteeni näistä asioista vievät menneisyyteen ja kolmeen suurmieheen.
Aloitan naapurimaastamme. Venäläinen ydinfyysikko ja tuleva ihmisoikeusaktivisti Andrei Saharov tapasi 1950-luvun alussa Stalinin pelätyn luottomiehen, sisäisestä turvallisuudesta vastaavan Lavrenti Berijan. Miehet keskustelivat käynnissä olevasta ydinaseprojektista, jossa Saharov oli keskeisesti mukana. Keskustelun päätteeksi Berija kysyi yllättäen Saharovilta josko hänellä olisi jotakin kysyttävää. Spontaanisti, seurauksia miettimättä Saharov kysyi: ”Minkä takia projektimme etenevät niin hitaasti? Miksi olemme koko ajan jäljessä USA:sta ja muista maista ja häviämme teknisessä kilpailussa?” Kysymys oli vilpitön, mutta 20 vuotta myöhemmin Saharov itse tiesi vastauksen: Neuvostoliitto on jäljessä, koska demokratia ei toimi, tieto ei kulje ja älyllinen vapaus puuttuu.
Saharov tajusi ongelman. Jo ennen Saharovia sen oli tajunnut toinen ydinfyysikko, tanskalainen Niels Bohr, yksi 1900-luvun merkittävimmistä tiedemiehistä. Bohr oli intohimoinen avoimen yhteiskunnan ja vapaan tiedonkulun ystävä. Vuonna 1938 hän haastoi julkisesti natsien eugeenisen rasismin eräässä antropologisessa konferenssissa Tanskassa. Bohr piti puheen, jossa hän totesi maailman eri kulttuurien komplementoivan eli täydentävän toisiaan. Bohrille ei ollut olemassa alempiarvoisia kulttuureja tai kansoja. Tämä oli liikaa Saksan delegaatiolle, joka käveli ulos salista. Bohr jatkoi puhettaan toteamalla, että tieteen yhteinen päämäärä on ”ennakkoluulojen vähittäinen hävittäminen”. Hän ymmärsi paremmin kuin kukaan kollegoistaan, että tiede on instituutiona merkittävä poliittinen voima. Bohrille tieteen tarkoitus oli vapauttaa ihmiset. Hän toimi myös reaalimaailmassa: hän auttoi natsi-Saksan miehittämän Tanskan juutalaisia saamaan oleskeluluvan Ruotsiin ja joutui itse brittien avustuksella pakenemaan kovalla kiireellä Tanskasta.
Bohrin komplimentaarisuusperiaate tuli hänelle hätkähdyttävästi ajankohtaiseksi vuonna 1943, kun hän sai tietää Yhdysvalloissa käynnissä olevasta, ydinaseeseen tähtäävästä Manhattan-projektista. Bohr ymmärsi, että se ydinfysiikka, jota hän on itse ollut keskeisesti luomassa, on tuonut mukanaan mullistavan käytännön sovelluksen, atomipommin. Hän tajusi pommin merkitsevän uuden ajan alkua valtioiden välisissä suhteissa: olisi ajan kysymys, milloin Neuvostoliitto rakentaisi oman pommin. Atomipommi oli niin hirvittävä tuhoase, että sen sotilaallinen käyttäminen olisi Bohrin mukaan järjetön vaihtoehto mille tahansa hallitukselle. Komplementaarisuusperiaatteensa mukaisesti hän näki, että pommi merkitsi paitsi valtavaa uhkaa myös suurta mahdollisuutta: avoimen tiedonkulun pohjalta ydinasevallat ymmärtäisivät yhteisen vastuun maailman rauhasta ja alkaisivat toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan. Churchill ja Roosevelt eivät ymmärtäneet Bohrin sanomaa, mutta historia osoitti Bohrin pelon oikeaksi. Neuvostoliitto kehitti sodan jälkeen nopeasti oman ydinaseen, mutta tiedon, vastuun ja luottamuksen puute suurvaltojen välillä syvensi epäluuloa ja kylmän sodan kuilua. Ydinpommi loi kauhun tasapainon, joka oli kaukana Bohrin vastuun tasapainosta.
Siinä missä Bohr puhui komplementaarisuudesta, puhui poliittinen filosofi ja aatehistorioitsija Isaiah Berlin demokratian perustavista arvoista ja niiden konflikteista. Juutalainen, latvialaissyntyinen Berlin teki elämäntyönsä Englannissa, jossa hän seurasi aitiopaikalla liberaalin demokratian kehitystä varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Berlinin keskeinen ajatus on, että moniarvoisessa, liberaalissa demokratiassa on olemassa väistämätön perustavien arvojen välinen ristiriita. Vapautta on mahdotonta toteuttaa vahingoittamatta oikeudenmukaisuuden periaatetta, ja tasa-arvoa on mahdotonta toteuttaa vahingoittamatta vapauden periaatetta (jne.). Poliittiset yritykset ”nousta” arvokonfliktin tilasta harmoniseen ristiriidattomuuteen ovat joko utopiaa tai tie kohti totalitääristä valtiota, joka kansallissosialismin tapaan vannoo kansan orgaanisen ykseyden ja yhdenmukaisen arvomaailman nimeen. Arvojen konflikti tuo liberaaliin demokratiaan tietyn traagisuuden elementin, mutta samalla se on tae demokratian elinvoimaisuudesta. Kuten Bohrille tiede, oli Berlinille filosofia aina samalla myös politiikkaa.
Mitä Saharov, Bohr ja Berlin voivat kertoa meille tietoyhteiskunnasta? Saharov voisi kertoa, että tieteen ja tiedon kehitys on hidasta ja vaikeaa suljetussa, avoimuuden kieltävässä yhteiskunnassa. Bohr voisi kertoa, että tiede on poliittista ja että juuri siksi tiedonkulun ja kommunikaation tulee olla avointa. Berlin puolestaan voisi kertoa, että vaikka tiedon avoimuus johtaa konflikteihin ja kiistoihin, avointa yhteiskuntaa ei ole ilman ristiriitoja. Kaikki kolme kannattivat vapaata yhteydenpitoa ja tiedonkulkua, mikä palauttaa pohdintoni tähän päivään.
Ilmastotutkijat Itä-Anglian yliopistossa unohtivat avoimuuden poliittisen merkityksen. Salailemalla ja vehkeilemällä he tekivät vahinkoa omille pyrkimyksilleen ja viime kädessä ilmastotutkimuksen ja koko tieteen maineelle – nyt hyödyn korjasivat ilmastonmuutosdenialistit ja kaikenkarvaiset tiedekriitikot.
Suomalaiset maahanmuuttotutkijat ovat puolestaan joutuneet vakavasti miettimään voivatko he enää esiintyä avoimesti julkisuudessa. Heidän ongelmansa liittyy siihen, mistä puhuin edellisessä blogissani: on yhteiskunnalle vahingollista, jos tutkija ei voi seurausten pelossa puhua avoimesti tutkimuksestaan ja sen tuloksista. Maahanmuuttotutkijoiden kimppuun käyneiden nationalistien puheet ”aitosuomalaisuudesta” ovat myrkkyä avoimen yhteiskunnan moniarvoisuudelle. Nationalistit välttelevät avoimuutta ja julistavat antiliberaalia arvomonismia, jota Berlin kavahti. Vastustajiin kohdistuva panettelu ja uhkailu oli myös vastoin Bohrin tavoitetta, joka oli ”ennakkoluulojen vähittäinen hävittäminen”.
Suomalaisen tutkijayhteisön tulisi nyt asettua puolustamaan maahanmuuttotutkijoita ja samalla avoimen ja vapaan tietoyhteiskunnan arvoja, niin kuin Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto on jo tehnyt. Poliitikoilta voi olla vaikeampi odottaa tukea, eihän sitä saanut tappouhkauksien kohteeksi joutunut Astrid Thorskaan ennen kuin oma puoluetoveri ja ministerikollega ihmetteli ääneen hallituksen tuen puutetta Thorsille. Jälleen kerran jouduin miettimään, kuinka ”epäbohrilainen” yhteiskunta Suomi vielä onkaan. Utopistien tavoin asetan toiveeni lapsiin ja nuoriin – toteutukoot heidän avullaan avoin ja moniarvoinen suomalainen yhteiskunta!