Hille Koskela

Ammattikerjäläiset

14.10.2010

Todettakoon aluksi, etten ole koulutukseltani oikeustieteilijä. Monet tutkimukseni kuitenkin sivuavat kriminologiaa. Katselen siis suomalaisen lainsäädännön kehitystä ikään kuin ”puolimaallikkona”. Tästä roolista olen hämmästellyt 2000-luvun mittaan tapahtuneita lainsäädännön tyylin muutoksia. Arkijärjellä ajatellen lain pitäisi olla mahdollisimman yksiselitteinen teksti, joka kieltää jotakin, joka yhteisellä yhteiskunnallisella päätöksenteolla on todettu sopimattomaksi. Useimmiten lain rikkomisesta seuraa rangaistus.

Vuonna 2003 voimaan tulleen tieliikennelain mukaan polkupyöräkypärän käyttö on pakollista. Lain rikkomisesta ei kuitenkaan rangaista. Vuoden 2010 tupakkalaki kieltää tupakan hallussapidon alle 18-vuotiailta mutta, siitä ei ole säädetty rangaistusta. Vuonna 2003 voimaan tulleeseen järjestyslakiin sisällytettiin tulkinnanvaraisuus alkoholin käytöstä, mikä se antaa käytännössä poliisille paljon tulkinnanvaraa. ”Sivistyneet kuohuviinipiknikit” voidaan edelleen sallia, mutta poliisilla on valtuudet määritellä mikä milloinkin tulkitaan sivistyneeksi. ”Pussikaljanuoret” joutuvat kontrollin kohteeksi helpommin kuin keski-ikäinen keskiluokka.

Järjestyslain kiinnostavinta kohtaa voidaan kutsua pelottelun kriminalisoinniksi. Laissa todetaan, että ”yleisen järjestyksen häiritseminen tai turvallisuuden vaarantaminen […] on kielletty: […] pelkoa herättävällä uhkaavalla käyttäytymisellä”. Pelko on henkilökohtainen tunne, ja siten myös toisen ihmisen tulkitseminen pelottavaksi tunnepohjaista. Pelkoa herättävä käyttäytyminen on mahdollista määritellä ainoastaan suhteessa turvallisuuden tunteeseen. Yhteiskunnan voimistunut turvallisuuden kaipuu on johtanut siihen, että järjestyslain lakitekstin perustana ovat henkilökohtaiset tuntemukset. Ongelma piilee siinä, että laki antaa mahdollisuudet mielivaltaan. Pelottelun kriminalisoinnin osalta järjestyslaki on joko tyhjä kirjain tai eräänlainen ”pelokkaiden diktatuurin” perusta. Kuka tahansa voi esittää siitä oman tulkintansa, jota ei voi perustellusti kiistää.

Uusin vastaava tapaus liittyy keskusteluun kerjäläisistä. 7.10.2010 eri medioissa uutisoitiin sisäministeriön työryhmän esityksestä järjestyslain muuttamiseksi niin, että siinä kiellettäisiin yleisellä paikalla tapahtuva toistuva ammattimainen kerjääminen säännöllisten tulojen hankkimiseksi.

Tämä esitys voidaan purkaa viiteen osaan, joista yksikään ei ole yksiselitteinen:
1) missä on yleisellä paikalla?
2) mitä on toistuva?
3) miten määritellään ammattimainen?
4) mitä on kerjääminen?
5) mitä tarkoitetaan säännöllisten tulojen hankkimisella?

Näistä osista ensimmäinen tuli määriteltyä järjestyslain laatimisen yhteydessä, mutta muut ovat kovin epäselviä. Monet keskustassa usein liikkuvat muistavat legendaarisen vanhahkon naisen, joka markka-aikaan kulki päivät pitkät Aleksanterinkadulla ja lähestyi ohikulkijoita pyynnöllä ”heitä kakskymppii”. Euroihin siirryttäessä naisen toive ”halpeni” kahteen euroon. Toiminta oli kiistämättä toistuvaa, mutta oliko se kerjäämistä? Kerjääkö eksyneen oloinen teini, joka yöbussin saapuessa tulee pyytämään aikuiselta bussirahaa? Vai pitääkö ihmisen asettua polvilleen maahan – kuten monet romanialaiset tekevät – täyttääkseen kerjäämisen kriteerit? Milloin kerjääminen on ammattimaista? Voiko ihminen olla ammatiltaan kerjäläinen? Voiko ammattikerjäläisellä olla samalla muuta ammattia? Jos hän on työnhakija, ammattitaidon korostaminen hakemuksissa tuskin keskittyy kerjäämiseen. Entä miten määritellään säännöllinen tulojen hankkiminen? Koskeeko se vain ihmisiä, joilla ei ole muita ”säännöllisiä tuloja” eikä oikeutta yhteiskunnan avustuksiin? Vai voiko myös sivutulo olla tässä mielessä tulojen hankkimista?

Joukko oikeustieteilijöitä kritisoi sisäministeriön työryhmän esitystä monista eri näkökulmista. Sen nähdään tosiasiassa kohdistuvan vain romanialaisiin, vaikka tätä asiaa ei sanotakaan suoraan. Romanialaiset kerjäläiset ovat viime vuosina herättäneet erityisesti Helsingissä keskustelua osin siksi, että hyvinvointivaltiota on vahvasti purettu ja tuloerot ovat kasvaneet. Suomalaiset köyhät eivät näy ydinkeskustan kaduilla, vaan jonottavat leipäjonoissa poissa ylemmän keskiluokan silmistä. Näkyvissä olevat köyhät ärsyttävät ja tuohon ärsytykseen on reagoitu määrittelemällä kerjäläiset uhkaaviksi. Keinoksi pelon ja ärtymyksen tunteiden purkamiseen on valittu lainmuutos.

Olennaista lainsäädännön hengen muuttumisessa ei ole mahdollisen rangaistuksen säätäminen. Pikemminkin kiinnostavaa on se, että nämä viime vuosien esitykset ovat esimerkkejä merkittävästä ja lakien ja yhteiskunnan suhteisiin liittyvästä muutoksesta. Eksaktiuden periaate ei enää ole lainsäädännön edellytys, vaan laeilla voidaan myös viestiä yhteiskunnallisia arvoja sellaisella tavalla, joka ei ole palautettavissa selkeään tulkintaan tilanteesta jossa lakia rikotaan. Laki on muuttunut symboliseksi eleeksi. Todellisuudessa sillä otetaan kantaa yhteiskunnan moraalisääntöihin, ei rikollisuuteen.