Geenimuunneltua vai luomuruokaa?
10.12.12
Miten ruoka saadaan tulevaisuudessa riittämään kaikille maapallon asukkaille? Ruoka on ekosysteemien tarjoama palvelu ihmisille, mutta ekosysteemien hyödyntämisellä on myös rajat. Uudet menetelmät ruuan tuotantoon ovat tarpeen.
Geenimuuntelun mahdollistava DNA-teknologia kehitettiin noin 30 vuotta sitten, ja hyvin pian sen jälkeen sitä alettiin soveltaa viljelykasvien tuotantoon. Kasvinjalostustieteen professori Teemu Teeri on kasveilla tehtävän geenimuuntelun pioneereja Helsingin yliopistossa. Hän on tutkimustyönsä ohessa tehnyt geenimuuntelua tutuksi viestimällä siitä muun muassa suurelle yleisölle. Uutta tutkimustietoa aiheesta saatiin myös muutaman vuoden takaisessa Suomen Akatemian ESGEMO-tutkimusohjelmassa, jossa selvitettiin GM-organismien käytön ekologisia, terveys- ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tässä ohjelmassa myös Teemu Teeri oli mukana.
Geenimuuntelutekniikan kehittämisen alkuaikoina tekniikan hyödyntämiselle luotiin suuria odotuksia: siitä odotettiin ratkaisijaa muun muassa maapallon nälkäongelmaan. Nyt odotukset ovat hiipuneet. Suurin syy vastatuuleen on ollut kuluttajien nihkeä asenne GM-ruokaa kohtaan.
”Geenimuuntelun näkökulmasta tämä on tarkoittanut sitä, että tuotantoon on päässyt vain kourallinen GM-kasvilajikkeita, esimerkiksi soija, maissi ja rapsi, joita käytetään lähinnä tuotantoeläinten ravintona”, professori Teeri sanoo. Hän puhui aiheesta Helsingin yliopiston Studia generalia -luennolla tänä syksynä.
Vaikka kuluttajalle tarjottavan GM-ruuan rintamalla onkin viime vuodet ollut melko hiljaista, rehutuotannon ansiosta lajikkeiden viljely on koko ajan ollut vakaassa kasvussa. Nykyisin jo 10 prosenttia maapallon peltopinta-alasta käytetään GM-kasvien viljelyyn. Myös puuvillasta on kehitetty GM-lajike vaatetusteollisuuden käyttöön.
”GM-jalostuksen kohteena on ollut vain muutama geeni. Nämä vaikuttavat lähinnä kasvin viljelykestävyyteen, joko hyönteiskestävyyteen tai kestävyyteen rikkakasvien hävittämisessä.", kertoo Teeri.
"GM-kasvien pääsy tuotantoon on myös erittäin hidas ja kallis prosessi, koska siihen vaaditaan useita vuosia kestävien mittavien riskianalyysien läpikäyminen. Tästä syystä vain suurimmilla elintarviketeollisuuden toimijoilla on mahdollisuus GM-viljelyyn”.
Kuluttajien asenteissa on vissi ero suhtautumisessa eri jalostusmenetelmillä tuotettuihin kasvilajikkeisiin, eikä suhtautuminen välttämättä kuulosta kovin järkiperäiseltä. Teeri ottaa esimerkiksi lajikkeita, jotka on tuotettu joko perinteisellä risteytystekniikalla tai geenimanipulaatiolla. Kuluttajalle kelpaavat hyvin kaupasta löytyvät rin-mutaatiota kantava tomaatti, pensasmustikka, verigreippi tai vaikka mutantista mallasohrasta valmistettu olut. Rypsi jalostettuna lajikkeena on Suomessa erittäin tärkeä öljykasvi. Villityypin rypsistä saatava öljy ei olisikaan ihmiselle terveellistä. Myös ruisvehnää viljellään Suomen pelloilla, tosin vain eläinrehuksi tai biopolttoaineeksi.
Kaikissa edellä mainituissa kasvilajikkeissa mutaatio on saavutettu perinteisillä menetelmillä eli risteytyksellä ja valinnalla.
Geenimuunneltuja tuoretuotteita ei Suomessa ole kaupoissa tarjolla. Ja loppuihan rin-tomaattia vastaavan GM-tomaatin tie Amerikassakin melko lyhyeen.
Lainsäädäntö ja GMO:n tulevaisuus
GM-jalostuksen alusta lähtien ihmiset ovat kyselleet sen riskeistä. Ensinnäkin, ovatko geenimuuntelun avulla tuotetut kasvilajikkeet vaaraksi ihmisen terveydelle? Lisäävätkö ne allergioita tai sisältävätkö ne toksiineja? Toiseksi,
GM-lajikkeiden viljely pellolla mahdollistaa muokattujen geenien karkaamisen luontoon. Ovatko ne siten vaaraksi ympäristölle? Lisäksi GM-lajikkeiden viljely vähentää luonnon monimuotoisuutta.
Hyviä kysymyksiä. Professori Teerin mukaan kaikki nämä kysymykset ja epäilyt voitaisiin esittää myös perinteiselle kasvinjalostukselle. Sen tuottamien lajikkeiden viljelyä lakipykälät eivät kuitenkaan rajoita. Teerin mielestä onkin hieman outoa, että GM-lainsäädäntö säätelee vain menetelmän eikä niinkään lopputulosta. Häntä huolettaa se, että raskas lainsäädäntö saattaa estää tekniikan hyödyntämisen tulevaisuudessa.
"Tulevaisuudessa meidän olisi tärkeä päästä kasvin omien geenien kautta vaikuttamaan prosesseihin kuten satoisuuteen ja taudinkestävyyteen", hän painottaa. Tutkimus näistä lähtökohdista onkin jo käynnissä.
Luomuviljely pallomme pelastajana?
Tavanomainen viljely sekä perinteisen kasvinjalostuksen että geenimanipulaation keinoin on maapallolle ekologisesti kuormittavaa. Agroekologia on tieteenala, joka tutkii maatalouden ja ruokajärjestelmien ekologista kestävyyttä. Agroekologian professori Juha Helenius, jota myös luomuprofessoriksi tituleerataan, tutkii luonnonmukaista viljelyä.
"Koska ekosysteemit ylläpitävät elämää maapallolla, luomuviljely merkitsee maatalouden harjoittamista ekologisen järjestelmän sallimissa rajoissa. Luomumaatalous ei ole yksittäisiä sääntöjä vaan se merkitsee kokonaisvaltaista tilanhoitoa. Sen avulla tuotetaan paitsi ruokaa, myös julkishyödykkeitä, joita rahassa ei voida yleensä mitata, kuten ympäristön terveyttä, eläinten hyvinvointia ja maaseudun elinvoimaa”, määrittelee Helenius.
Helenius oikoo kuluttajien mahdollisia virheellisiä käsityksiä: Luomu ei välttämättä ole lähiruokaa, vaan sitä voidaan tuoda vaikka toiselta puolelta maapalloa. Luomu ei myöskään ole tae ruuan reiluudesta, vaan "reilulle" ruualle on olemassa oma sertifiointinsa. Tutkimustuloksilla ei ole myöskään voitu kiistatta osoittaa, että luomuruoka olisi ihmiselle sen terveellisempää kuin tavanomaisilla viljelymenetelmillä tuotettu ruoka.
Luomuviljely on tarkasti säädelty tuotantotapa, Euroopassa EU-komission asetuksella. Säädöksistä professori Helenius korostaa etenkin kierrätyslannoitteiden merkitystä.
"Maapallon ekologiselle kestävyydelle ravinteiden kierrätys on yksinkertaisesti välttämättömyys. Esimerkiksi Suomessa uutta kallioperästä erotettua fosforia kuormataan pelloille 20 miljoonaa kiloa joka vuosi, ja 2-3 miljoonaa kiloa siitä päätyy rehevoittämään vesistöjä. En kehota meitä palaamaan "pärekattoaikaan", jolloin sadot jäivät kehnoiksi maaperän köyhtyessä ravinteiden puutteeseen, mutta ravinteita on mahdollista hyödyntää kierrättämällä.”
Esimerkiksi kierrätyslannoitteesta Helenius ottaa Viljo-lannoitteen, jota hänen tutkimusryhmänsä oli mukana kehittämässä. Viljo tehdään lihaluujauhosta, teurastamoteollisuuden sivuvirrasta. Jauhon mukana ravinteet palautuvat maaperään bakteerien hajoitusprosessin seurauksena.
Voidaanko luomuviljelyllä ruokkia koko maailma?
Heleniuksen mukaan tämänhetkiset luomusadot länsimaissa ovat 25 prosenttia pienempiä kuin tavanomaisella viljelyllä saatavat sadot. Helenius kuitenkin uskoo, että ero on kurottavissa umpeen, jos luomuviljelyn tutkimukseen panostetaan riittävästi. Yhtenä askeleena luomututkimuksen edistämiseksi Helsingin yliopisto onkin perustamassa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen kanssa valtakunnallista luomututkimusinstituuttia. Verkostomuotoinen instituutti aloittaa toimintansa 2013 helmikuussa, ja sen pääpaikka sijoittuu Mikkelin yliopistokampukselle.
Helenius on myös sitä mieltä, että ekologisesti kestävään ruuantuotantoon voidaan yhdistää nyt tunnettuja tuotantotapoja ja menetelmiä, ja kehittää uusia teknologioita. Afrikassa voitaisiin yhä enemmän ottaa käyttöön niin kutsuttua sertifioimatonta luomuviljelyä taloudellisten resurssien ollessa vähäisiä. Näin ruuan tuotanto Afrikassa voitaisiin moninkertaistaa nykyisestä.
Heleniuksen mukaan geenijalostus olisi hyvä ottaa mukaan maailmanlaajuiseen kestävään tuotantotapaan. Olennaista ei ole jalostuksen tapa, vaan lajikkeen ominaisuudet sekä se, että uudet lajikkeet ovat myös köyhien viljelijöiden ulottuvilla kehitysmaissa. Saattaa siis olla, että loppujen lopuksi luomu ja GMO eivät ehkä olekaan niin toisensa poissulkevia vaihtoehtoja kuin ensi kuulemalta saattoi vaikuttaa.
Teksti: Katri Pajusola
Kuvat: Nina Dodd (henkilökuvat), Pixmac.fi