Tieteidenväliset yhteydet haastavat tieteenalojen arviointiperusteet
13.12.12
Tieteellistä laatua on pääsääntöisesti arvioitu tieteenalojen omista lähtökohdista, mutta tieteidenvälisen yhteistyön ja tieteen yhteiskunnallisen vastuuvelvollisuuden vaatimukset ovat luoneet paineita tieteenalarajat ylittävälle tiedontuotannon hallinnoinnille.
Maatalous- ja metsätieteen maisteri Katri Huutoniemen marraskuussa tarkastetussa väitöskirjassa on tarkasteltu Suomen Akatemian tutkimushankkeiden tutkimussuunnitelmia ja niiden käsittelyä arviointipaneeleissa. Huutoniemi on taustaltaan ympäristösuojelutieteen maisteri. Väitöskirjaa hän teki tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuksen tutkijakoulun (TITEKO) rahoituksella Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hänen taustallaan oli luontevaa tutkia väitöskirjassa tieteidenvälisiä yhteyksiä. Vaikka tieteidenvälisyydestä puhutaan paljon, sitä koskeva tutkimus on ollut varsin vähäistä.
”Havaitsin monien tutkimusalojen puhuvan eri kieltä ja yhdessä ne eivät aina pysty ratkaisemaan esimerkiksi ympäristöongelmia tehokkaasti”, sanoo Huutoniemi.
Uusi käsite - tieteidenvälinen vastuuvelvollisuus
Huutoniemen väitöskirjassaan lanseeraama tieteidenvälisen vastuuvelvollisuuden käsite on latautunut ja velvoittava.
”Käsite syntyi väitöskirjan yhteenvedon myötä. Perinteisesti on ajateltu, että tutkija on tiedollisesti vastuussa tieteenalalleen eli tutkija noudattaa tieteenalan käytäntöjä. Tieteidenvälinen vastuuvelvollisuus haastaa tämän asetelman ja kysynkin, kenelle tutkija on vastuussa. Olen huolissani markkinavetoisesta innovaatiopuheesta ja pyrin osoittamaan, että tieteenalojen välisten yhteyksien vahvistaminen palvelee tieteen perimmäistä tarkoitusta – avointa, kriittistä ja puolueetonta tiedon tavoittelua”, muistuttaa Huutoniemi.
”Tutkimukseni perusteella luottamus Akatemian vertaisarviointimenetelmää kohtaan kasvoi. Paneelin kokoonpano kuitenkin vaikuttaa merkittävästi siihen, millaisia ominaisuuksia tutkimussuunnitelmissa arvostetaan. Jotkut paneelit ovat tutkimukseni mukaan pystyneet keskustelemaan myös kunkin tutkimussuunnitelman näkökulmavalinnan relevanttiudesta suhteessa laajempaan ongelmakenttään, eli paneeleissa on haluttu löytää yleisempi ja tieteiden välinen näkökulma”, pohtii Huutoniemi.
”Tiedepolitiikkaa tehdään myös paneelin sisällä. Mielestäni väitteet siitä, että vertaisarviointi suosisi valtavirtaan kuuluvia tutkimuksia, ovat turhan yksioikoisia. Ennakkoluuloton mutta kriittinen vuoropuhelu tieteenalojen välillä voi nostaa marginaalistakin tutkimusta samalle viivalle valtavirtatutkimuksen kanssa”, sanoo Huutoniemi.
Hakemuksen laatu ja innovatiivisuus ratkaisevat, mutta paneelit päättävät mitä omaperäisyys ja innovatiivisuus kulloinkin tarkoittavat. Paneeleissa käydään aitoa ja syvällistä keskustelua tutkimusaiheista.
Huutoniemen esittämä jäsennys auttaa määrittämään yksittäisen tutkimushankkeen tieteidenvälisiä arviointiperusteita kolmella ulottuvuudella: mille tieteenaloille, minkälaisesta tutkimustavoitteesta, ja minkälaisesta tutkimusprosessista hankkeessa ollaan vastuuvelvollisia. Hankkeen ennakkoluuloton tarkastelu näiden kysymysten suhteen on hänen mukaansa ratkaiseva ensimmäinen askel arvioinnissa. Strategia on päinvastainen tieteenalakohtaiselle arvioinnille, jossa arviointiperusta lyödään käytännössä lukkoon karsinoimalla hanke tietyn tieteenalan piiriin.
Huutoniemen mukaan tieteen institutionaalinen dynamiikka vie helposti yhä fragmentaarisempaan tutkimukseen, jossa synteesiä on hankala hakea. Huutoniemi ehdottaa radikaalia arvioinnin muutosta, jossa tutkimuksen pitää avata omaa prosessiaan myös muiden tieteenalojen suuntaan.
Teksti: Vesa Varpula
Kuvat: Pixmac.fi