Anssi Paasi kirjoittaa yhteiskuntatutkimuksesta ja kansainvälisyydestä

(12.01.09)

Yksi nykytieteen ja tiedepolitiikankin avainsana on kansainvälisyys - sana, joka on kenties kärsinyt jo jonkinlaisen inflaation ylikäytön seurauksena. Tutkimuksessa kansainvälisyys tarkoittaa monia asioita: tutkijoiden liikkuvuutta, rajojen yli tapahtuvaa yhteistyötä, verkottumista, tulosten ja teorioiden julkaisemista kansainväliseksi määritellyillä foorumeilla, jne. Monet tieteenalat, kuten fysiikka, kemia tai matematiikka, ovat periaatteessa kansainvälisiä jo pelkästään universaalien tutkimuskohteiden takia. Ei ole kansallista kemiaa, fysiikkaa tai matematiikkaa.

Monet sosiaalitieteet ja humanistiset alat tulivat aikanaan yliopistoon valtioiden asettamien, usein varsin itsekkäiden kansallisten tavoitteiden takia. Kansallisen identiteetin, kansalaisten hallinnan, hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn tarpeisiin haluttiin tietoa omasta maasta (ja usein myös siirtomaista). Eräitä aloja, kuten historia tai perinnetiede, on pidetty sisällöllisesti ja kenties lähdemateriaalienkin perusteella usein kansallisina. Mikään ei ole estänyt näidenkään alojen tutkijoita toimimasta kansainvälisesti. Suomalainen yhteiskuntatutkimuksen pioneeri Edward Westermarck oli alansa kansainvälinen kuuluisuus jo 100 vuotta sitten ja on kirjoittamiensa monografioiden ansiosta edelleen siteeratuimpia suomalaisia sosiaalitieteilijöitä.

Jako tieteiden välillä on näkynyt myös julkaisutoiminnassa. Siinä missä universaalien alojen edustajat ovat jo kauan julkaisseet tutkimuksensa kansainvälisillä tieteenkielillä, nykyisin miltei aina englanniksi, viime mainitut ovat usein julkaisseet töitään kansallisilla kielillä. Anglosaksisen alueen ’kansalliset’ tutkijat ovat äidinkielellään omissa sarjoissaan julkaistessaan tietysti olleet  samalla automaattisesti ’kansainvälisiä’. Nykyisenä bibliometrian aikakautena tätä kehitystä on voimistanut se, että amerikkalaisten luoman ISI-tietokannan noteeraamista yhteiskuntatieteellisistä lehdistä 85% ilmestyy englanninkielisissä maissa.

Alkuaikojen juhlavat kansalliset motiivit lienevät harvojen yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijoiden lähtökohtana tänä päivänä. Silti omaan yhteiskuntaan liittyvä kytkös on tutkimuksessa edelleen tärkeä. Kukapa suomalaista tai muutakaan yhteiskuntaa ja sen kulttuuria tutkisi tai tuottaisi siihen liittyvää tietoa, jos eivät ensisijassa kyseisen maan tutkijat. Sosiologian professori Pekka Sulkunen pohtii Westermarck Seuran jäsenkirjeessä (2/08), miten huoli yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen vaikuttavuudesta on yleistynyt monessa maassa (mm. Englannissa) samaan aikaan kun tieteellinen arviointi on muuttunut tulosten (julkaisujen) mekaaniseksi mittaamiseksi. Riskinä on, että muoto ja määrä korvaavat sisällön ja laadun.

Ollaan sosiaalitieteiden kansainvälistymistarpeesta mitä mieltä tahansa, opetusministeriön ja Suomen Akatemian selvitykset osoittavat, että suomalainen yhteiskuntatiede ja kulttuurintutkimus ovat kansainvälistymässä. Kansainvälistyminen tarkoittaa käytännössä yhtäältä sitä, että yhteiskuntaa koskeva tutkimus (tai vertaileva tutkimus, jossa Suomi on mukana) julkaistaan yhä useammin englanninkielisten artikkeleiden muodossa. Tämä on havaittavissa Ari Antikaisen tuoreesta artikkelista International Sociology -lehdessä. Toisaalta se voi tarkoittaa yhteiskuntateoreettista tai metodologista tutkimusta, jossa ensisijaisena tutkimuskohteena ovat esimerkiksi yhteiskunnan tai kulttuurin toiminnan tulkintaan ja selittämiseen liittyvät käsitteet ja käsitejärjestelmät, ei niinkään tietty yhteiskunta. Tällöin lähestytään tilannetta, joka vallitsee universaaleissa tieteissä. Julkaisukielenä lienee luontevin se, jonka avulla tutkija tavoittaa maailmalta mahdollisimman laajan, samoista teemoista kiinnostuneiden tutkijoiden joukon.

Kulttuurimaantiede oli Suomessa pitkään kansallista ja kansainvälinen julkaiseminen oli harvinaista 1970 - 80 luvuilla. Tiedepoliittisilla ratkaisuilla voidaan muovata tulevaisuutta, myös kansainvälistymistä.

Toimin 1990-luvun alussa kolme vuotta maantieteen edustajana Akatemian toimikunnassa. Pyrin tuolloin tietoisesti suuntaamaan tutkimusassistentuureja ja matkarahaa lupaaville tutkijoille, joiden oletin olevan tulevaisuudessa vahvasti kansainvälisesti suuntautuneita. Suurin osa näistä tutkijoista onkin nyt professoreita ja kansainvälinen orientaatio ja julkaisutoiminta ovat heille itsestään selviä. Tämä vaikuttaa taas tehokkaasti seuraavan tutkijasukupolven toimintamalliin. Vuoden 1995 alussa liikkeelle lähtenyt alan valtakunnallinen tutkijakoulu on ollut kansainvälistymiskehityksessä aivan keskeinen instituutio. Kansainvälisissä kongresseissa voi olla aidosti ylpeä, kun ulkomaiset kollegat toteavat, että suomalainen kulttuurimaantiede on tällä hetkellä kiinnostavinta alaa hallitsevan englanninkielisen maailman ulkopuolella. Monet alan suomalaistutkijat ovat parhaiden kansainvälisten sarjojen toimituskunnissa ja toimittajina.

Onko kansainvälistyminen sitten ongelma yhteiskuntatieteiden vaikuttavuuden kannalta? Ei välttämättä. On muistettava, että vaikuttavuutta on ainakin kahdenlaista: miten tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan ja miten se vaikuttaa sisällöllisesti, teoreettisesti ja metodologisesti alan kansainväliseen tutkimukseen. Sulkunen on oikeassa siinä, että julkaisujen määrä ei ole kummassakaan tapauksessa vaikuttavuuden paras indikaattori.

Maantieteen osalta voi todeta tyytyväisenä, että tieteenala on kunnostautunut sekä tutkimuksen kansainvälisen näkyvyyden lisäämisessä että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden alueella. Ainakin kolme maantieteen laitosta on ollut parhaiden joukossa yliopistojen kansainvälisissä arvioinneissa. Paradoksaalista kyllä, ulkomaiset arvioitsijat ovat usein korostaneet sitä, miten laitoksilla on kansainvälistymisen ohessa vastuunsa myös suomenkielisessä julkaisutoiminnassa ja tiedonvälittämisessä! Kansallinen vaikuttavuus ja kansainvälinen tutkimus eivät ole tässäkään mielessä toisiaan poissulkevia.

Anssi Paasi
Akatemiaprofessori
Oulun yliopisto, maantieteen laitos

Aikaisemmat haastattelut ja uutiset