Tutkimisen ja opettamisen ristitulessa

Yliopiston kaksi päätehtävää ovat korkeatasoinen vapaa tutkimus ja tieteelliseen tietoon perustuvan opetuksen antaminen. Yliopisto hyötyy, jos sekä tutkimus että opetus ovat laadukkaita. Tutkijalle, joka opetuksen ja tutkimuksen tekee, yhtälö ei ole aivan näin suoraviivainen. Jokainen yliopistossa opettanut tietää, kuinka paljon aikaa vaatii laadukkaan opetuksen valmistelu. Jokainen opetukseen käytetty minuutti on pois tutkimukseen käytettävästä ajasta. Tämä taas heikentää tutkimusansioitten kertymistä, jotka ovat kuitenkin niin tärkeitä yliopiston opetustyösuhteiden saamisessa. Tästä seuraa eturistiriita yliopiston edun ja yksilön ammatillisen selviytymisen välillä.   Jokainen tutkija – olipa pääasiallisena tehtävänä sitten opetus tai tutkimus – joutuu jossakin vaiheessa henkiseen ristituleen päättäessään kuinka paljon resursseja panostaa tutkimukseen ja kuinka paljon opetukseen.

Yliopistot pyrkivät lisäämään opetuksen laatua ja tarjontaa hyödyntämällä laitoksilla ulkopuolisella rahoituksella työskenteleviä tutkijoita. Esimerkiksi Oulun yliopiston tulevaisuuden strategian mukaan kaikki tutkijat opettavat ja kaikki opettajat tutkivat. Tähän suuntaukseen liittyy myös Akatemian suositus tutkijoilleen käyttää viisi prosenttia vuosittaisesta kokonaistyöajasta opetukseen, eli 80 tuntia. Kuulostaa kohtuulliselta. Mutta riittääkö 80 tuntia esimerkiksi uuden 2-3 opintopisteen kurssin valmisteluun ja pitämiseen? Ei riitä.

Varsinkin nuorelle tutkijalle valintatilanne opetuksen ja tutkimuksen välillä voi olla vaikea ja ahdistava. Lyhyiden rahoituskausien aikana pitää pystyä todistamaan rahoituslähteille olemassaolonsa oikeutus, ja silloin opetusansioilla ei ole juurikaan painoarvoa. Toisaalta kaikki halunnevat opettaa mahdollisimman hyvin, ja sosiaalinen paine opiskelijoiden luottamuksen ja kunnioituksen saamiseksi on kova.

Vaikka olen maalannut varsin synkeän kuvan tutkimisen ja opettamisen ristitulessa ei-kenenkään maalla makaavasta tutkijasta, opettaminen ja tutkiminen eivät ole toisensa täysin poissulkevia tekijöitä. Opettamalla pääsee tutustumaan tieteen ja yliopistojen yhteen tärkeimmistä voimavaroista – seuraavan sukupolven tieteentekijöihin. Innostava opettaja voi pystyä sytyttämään kipinän tieteeseen tulevaisuuden nobelistille. Opettaminen opettaa myös opettajaa. Tiedon välittäminen vaatii syvällisen perehtymisen aiheeseen, jossa asiat pitää pystyä pukemaan itselle ja muille sanoiksi. Omien kokemusten mukaan  prosessissa opettaja oppii usein enemmän kuin oppilaat, ja parhaimmillaan synnyttää uusia tutkimusideoita.

Huolimatta opettamisen hyvistä puolista, eturistiriita yliopiston edun ja yksittäisen tutkijan ammatillisen olemassaolon välillä on olemassa. Biologina tiedän, että tasapuolisesti kaikkia hyödyttävä vuorovaikutussuhde, mutualismi, yksilön ja tuhansien ihmisten yhteisön välillä on miltei mahdottomuus. Luonnossa mutualismin esteenä on useimmiten vastavuoroisuuden puute. Tutkijan ja yliopiston edun suhdetta rasittaa myös se, että yliopiston tavoitteita ja saavutuksia linjataan pitemmällä aikajänteellä kuin tutkijan, jonka rahoituskausi tai viransijaisuus voi olla pahimmillaan vain muutamia kuukausia.

Miten tutkijan ja yliopiston eturistiriitaa voitaisiin pienentää? Valinnaisuuden lisääminen on yksi vaihtoehto. Ainakin aiemmin Ruotsissa oli käytäntö, jossa väitöskirjaoppilas saattoi valita opettaako hän rahoituskautensa aikana vai ei. Opetuksen valinneet saivat hieman suurempaa palkkaa tai heidän rahoituskautensa kesti pitempään. Tälläistä valinnaisuutta voisi kokeilla Suomessa sekä väitöskirja että post-doc vaiheen tutkijoilla, sillä osa tutkijoista tietää varmasti, että he eivät tule jäämään yliopistomaailmaan. Miksi pakottaa ihminen tekemään jotain, mitä ei koe tärkeäksi?

Suomeenkin hiipivä vakinaistamispolku- eli tenure track-järjestelmä periaatteessa lisää tutkijan sitoutumista yliopistoon, sillä porkkanana polun päässä on professuuri. Tässäkin vaihtoehdossa kuitenkin perusristiriita tutkimuksen ja opetuksen välillä säilyy. Tieteentekijöiden liiton teettämän selvityksen mukaan vakinaistamispolkuihin liittyy myös muita ongelmia, joiden seuraukset tutkijalle voivat olla varsin kohtalokkaita.

Yliopistot voisivat myös kannustaa ja palkita opettamiseen panostavia tutkijoita enemmän. Rahoitusuudistuksen myötä yliopistot höyläävät tutkijalle myönnetystä rahoituksesta melkoisen siivun ennenkuin se tulee rahan hankkineen tutkijan käyttöön. Toki toimiva hallinto ja hyvät parkkipaikat ovat tärkeitä, mutta osan tästä resurssista voisi suunnata takaisin tutkijoille kannustimena opetukseen panostamisesta. Kuten akatemiaprofessori Kari Enqvist totesi Akatemian blogissaan (1.12. 2009): ”tutkija on [tieteelle ja yliopistolle] kuin harvinainen kasvi, joka pitää löytää ja jota pitää lannoittaa ja hoivata”. Myös rehellisyys opettamiseen kuluvassa ajassa ainakin lämmittäisi tutkijan mieltä. Esimerkiksi Akatemian edellyttämä kurssin pitäminen 80 tunnin opetusvelvollisuuden puitteissa ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Vaihtoehtoisesti opettamista voi yrittää tehostaa opiskelemalla pedagogiikkaa. Useinhan paradoksaalisesti korkeinta opetusta antavilla tutkijoilla ja yliopisto-opettajilla ei ole kovinkaan vankkaa tietämystä kasvatustieteellisistä teorioista ja menetelmistä. Itse liikahdin ei-kenenkään maalta opettamisen suuntaan, ja päätin uhrata tutkimukseen käytettävää aikaa aloittamalla yliopistopedagogiikan kaksivuotiset opinnot. Parin vuoden päästä tiedän miltä ristituli tuntuu silloin, ja voin laskea osumien lukumäärän.

Jukka Forsman
Akatemiatutkija
Oulun yliopisto
Biologian laitos