Terveyttä jäljittämässä

Suomalaisten terveydentila on viime vuosikymmeninä jatkuvasti parantunut, mutta sosiaaliset terveyserot ovat jopa kasvaneet. Vaikka elinoloilla sekä elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvillä tekijöillä on oma osuutensa erojen muodostumisessa, on kiistatonta, että tulotasosta riippumattomat, kaikille yhteiset terveyspalvelut ovat terveyden tasa-arvon perusta.

Terveyden historia tarjoaa vertailukohdan nykypäivälle. Sata vuotta sitten, jolloin kulkutaudit ja tuberkuloosi raivosivat ja joka kymmenes vauva menehtyi ennen ensimmäistä ikävuottaan, terveyspalveluiden saatavuus oli täysin riippuvainen perheen asemasta, varallisuudesta ja asuinpaikasta. Säätyläisten terveysongelmat hoidettiin yksityislääkäreiden vastaanotolla tai ulkomaisilla kylpylämatkoilla. Kaupungin työläisperheen turvana saattoi olla kaupungin- ja tehtaanlääkärin sekä kätilöiden ohella jopa useampi sairaala ja terveysoloja valvova terveyslautakunta. Sen sijaan maalaisten terveyspulmat jäivät harvalukuisten kätilöiden ja terveyssisarten ratkottavaksi. Vielä 1930-luvulla viidennes maalaiskunnista oli kokonaan vailla lääkäriä eikä sairaansijoja ollut tarjolla kuin joka kolmannessa kunnassa. Sairaus oli yleisin köyhäinhoidon syy ja sairastamisen aiheuttama toimeentulon menetys johti usein pitkäaikaiseen syrjäytymiseen.

Imeväiskuolleisuuden nopea aleneminen oli sodanjälkeisessä Suomessa kansallinen ylpeydenaihe, jonka saavuttamisessa avainasemassa olivat äitiys- ja lastenneuvolat. Maksuttomat neuvolapalvelut, jotka vuodesta 1944 alkaen tarjottiin lähipalveluna kaikille yhteiskuntapiireille, saavuttivat nopeasti koko kansan luottamuksen. Kun lisäksi raskaudenaikaiset neuvolakäynnit säädettiin äitiysavustuksen ehdoksi, tuli neuvolapalveluiden käytöstä suomalaisperheissä itsestään selvä oikeus ja velvollisuus.

Kun 1960-luvulla havaittiin, että parhaassa työiässä olevien suomalaismiesten kuolleisuus oli kaksinkertainen Pohjoismaihin verrattuna, ongelmaa lähdettiin ratkomaan lisäämällä palveluiden tarjontaa ja saatavuutta. Lääkärikoulutusta lisättiin ja keskussairaaloiden rinnalle luotiin syrjäseudutkin tavoittava terveyskeskusjärjestelmä vastaamaan avohoidosta. Koska miesten terveyden katsottiin kärsineen sen takia, ettei perheenelättäjällä yksinkertaisesti ollut varaa sairastaa, Suomeen luotiin – kansainvälisesti katsottuna varsin myöhään – sairausvakuutusjärjestelmä. Vähävaraisimpien hoitoonhakeutumisen varmistamiseksi terveyskeskuspalvelut säädettiin maksuttomiksi vuonna 1980.

Lamavuodet 1990-luvulla muuttivat kehityssuunnan ja terveyskeskusmaksut palautettiin. Nyt köyhyystutkijat kertovat tilanteesta, jossa terveydenhuollon korkeat maksukatot viivästyttävät hoitoonhakeutumista ja reseptilääkkeiden puolittaminen on arkipäivää. Käyttäjälleen ilmaiset työterveyspalvelut ovat lähinnä hyvä- ja keskituloisten etuoikeus, ja esimerkiksi sepelvaltimotaudin hoidossa on selviä sosioekonomisia eroja. Onko niin, että nykyinen terveydenhuolto ei tasoita terveyseroja vaan itse asiassa ylläpitää niitä?

Minna Harjula
Akatemiatutkija
Tampereen yliopisto

Aiemmin ilmestyneitä blogeja