Tapio Salmi: Yliopistolaki ei tee tiedettä

(31.3.2009)

Taiteilija Harro Koskinen suunnitteli 1970-luvulla vaalijulisteen eräälle Turun yliopiston ylioppilaskunnan ryhmittymälle. Iskulauseena oli ’Sosialistiseen Suomeen, demokraattiseen yliopistoon’. Kuva-aiheena oli Suomen lippu, johon oli ruiskutettu punaväriä; värisävy oli vahvin lipun oikeassa, itäisessä laidassa. Suomesta ei tullut sosialistista – ei ainakaan sanan alkuperäisessä merkityksessä, mutta suomalaiset yliopistot demokratisoitiin 70- ja 80-luvulla, Euroopan hullun vuoden 1968 seurauksena. Siirtyminen demokraattisempaan hallintoon oli kiistämättä askel eteenpäin, sillä kasvava henkilökunta ja opiskelijajoukko saivat äänensä kuulluksi. Näin yliopistoja johdetaan tänä päivänä demokratian ja asiantuntemuksen yhdistelmällä.

Uudet ajat koittavat uuden yliopistolain muodossa. Demokratia, kollegiaalisuus ja solidaarisuus eivät enää ole muotisanoja, vaan väärinkäytetyimpiä nykyajan sanoja on tehokkuus. Näennäisen tehokkuuden nimissä hallitusvalta ajaa läpi uutta yliopistolakia aktiivilla ja arrogantilla tavalla. Opetusministeriö kuulee muttei kuuntele, koska lain takana on ns. poliittinen tahto. Jopa laista kertovia esitteitä on painettu ja levitetty ennen kuin eduskunta edes on hyväksynyt lakia.

Hätkähdyttävintä hallituksen toiminnassa on ollut professorikunnan tahdon täydellinen sivuuttaminen lain valmistelussa. Tämä on tapahtunut samaan aikaan kuin poliittiselta taholta on voimakkaasti korostettu, että Suomen yliopistojen täytyy parantaa tasoaan keskittämällä yliopistolaitosta ja keskittymällä vahvuusalueisiinsa. Politiikan kiemuroita kuvaa se, että huippuyliopistostatusta ei haluttu antaa sille yliopistolle, joka on selvinnyt kansainvälisissä ranking-vertailuissa (mitä ikinä niistä ajatellaankaan) parhaiten (Helsingin yliopisto), vaan päätettiin perustaa ’huippuyliopisto’ (Aalto-yliopisto), jonka osasten saavutukset resursseihin nähden eivät tähän mennessä ole olleet samaa tasoa.

Pienikin voi olla kaunista. Åbo Akademi – alle 8000 opiskelijan yliopisto – on selvinnyt hyvin tehokkuusvertailuissa; yksikkömme ovat maan tehokkaimpia luonnontieteen ja tekniikan alalla. Vuodesta 2008 tuli ennätysvuosi tutkintojen suhteen. Åbo Akademin tutkijat julkaisevat vuodessa henkilöä kohti selvästi enemmän kuin kollegat keskimäärin kotimaassa. Määrä yksistään ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan myös laatua. Siitä todistavat yliopistossamme toimivat tieteen huippuyksiköt, akatemiaprofessorit ja erilaiset tiedepalkinnot. Liittämällä Åbo Akademi johonkin suureen allianssiin tuskin olisi saavutettu enempää. Sen sijaan on ensiarvoisen tärkeää, että Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteistyö tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen alalla edelleen kehittyy ja vahvistuu.

Jotta yliopistojen tieteellinen uskottavuus vastakin säilyisi ja vahvistuisi, on Professoriliitto korostanut, että yliopiston rehtorin tulisi vastakin olla professori – pelkkä tohtorin tutkinto ei riittäisi, kuten lakiehdotuksessa lukee. Myös professorien pätevyysvaatimukset tulisi kirjata lakiin, jotta kutakuinkin yhtenäinen taso maassamme taattaisiin.

Jotakin positiivista lakiehdotus sisältää. Yliopistot saavat lisää autonomiaa – mitä se käytännössä merkitsee, jää nähtäväksi. Lakiesitys käsittelee vain yliopistohallinnon ylätasoa – hallitusta, rehtoria, yliopistokollegiota lopun jäädessä yliopiston itsensä päätettäväksi. Jopa joitakin demokraattisia elementtejä on jäänyt lakiehdotukseen: saamme yhä itse valita hallituksen vapaassa ja salaisessa vaalissa! Kokonaisuutena lakiehdotus kuitenkin merkitsee vallankeskitystä ja demokraattisen yliopiston alasajoa.

Ulkopuoliset jäsenet yliopiston hallituksessa – mikäli ovat taiten valitut – voivat tuoda tärkeän, parhaimmillaan luovan lisäelementin yliopiston kehitykseen. On kuitenkin vaikeasti nieltävissä, että uusien hallitusten enemmistö olisi de facto ulkopuolisten käsissä, samaan aikaan, kuin professorien, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden edustus minimoitaisiin. Parhaimmillaan (lue: pahimmillaan) pienen ja keskisuuren yliopiston hallituksessa on kokonaista yksi professori, jonka tulisi hallita asiakysymykset teknologiasta teologiaan. Asiantuntemus jää kapeille hartioille, ja riskit virhepäätöksiin kasvavat merkittävästi. Vastuusta puhutaan paljon – myös yliopistomaailmassa – mutta ainoat todelliset vastuunkantajat yliopistossa ovat professorit; heidän harteillaan lepää oppiaineen kehittäminen ja yksikön tieteellinen ja pedagoginen maine.

Suomen yliopistouudistuksia ovat leimanneet enemmänkin hallinnolliset uudelleenorganisoinnit kuin sisällölliset kysymykset. Pelkät hallinnolliset hokkuspokkustemput eivät synnytä uutta ja parempaa tiedettä, eivätkä kohenna opetuksen laatua. Viime vuosikymmenien positiiviset askeleet maamme tiede- ja teknologiapolitiikassa eivät ensinkään liity hallinto- ja lakiuudistuksiin, joita olemme saaneet kokea.

Jos minulta kysytään, mitkä ovat olleet tärkeimmät edistysaskeleet, lista on selvä: Suomen Akatemian uudelleenorganisointi 1970-luvulla siten, että siitä tuli todellinen tutkimuksen rahoittaja ja tiedepolitiikan vaikuttaja, TEKESin perustaminen ja sen keskeinen rooli yritysten ja yliopistojen yhteistyöprojekteissa sekä opetusministeriön tutkijakoulut (valtava edistysaskel). Last but not least: yliopistojen kansainvälistyminen. Suomesta on tullut puoleensavetävä tiedemaa, johon yhä useampi opiskelija ja tutkija maailman ääriltä löytää tiensä.

Näillä positiivissa kehitystrendeillä on tuskin mitään tekemistä samalla aikajänteellä tehtyjen muodollisten uudistusten kanssa, jotka ovat lisänneet hallinnointia ja hallinnon kustannuksia, vieneet monesta professorista mehut sekä syösseet tiedekunnat ja laitokset jatkuviin taloudellisiin vajeisiin siitä huolimatta, että tulokset julkaisu- ja tutkintomäärien muodossa ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

Yliopisto on ainutlaatuinen instituutio ihmisten maailmassa. Monet yliopistot ovat vanhempia kuin valtiot, jossa ne toimivat. Valtiota, alueita ja kaupunkeja on johdettava demokraattisesti; yritysten toimintaa ohjaa rahan voima; kirkon ja yliopiston johtaminen vaatii asiantuntemuksen ja demokratian hallittua yhdistelmää. Yliopistojen ikivanhoja perinteitä tulisi kunnioittaa – poliittisvetoisen uudistusinnon keskelläkin.

Tapio Salmi
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja
Åbo Akademin hallituksen jäsen

Kuva: Vesa-Matti Väärä