Siirtyykö tieto tulevaisuuteen?

Käyttääköhän kukaan enää avokelanauhoja ja -nauhureita? Kun työskentelin ensimmäisessä työpaikassani Helsingin yliopiston kielikeskuksessa 1970-luvun lopulla, Uherit ja Tandbergit edustivat äänentallennuksen vakiotekniikkaa. C-kasetitkin olivat käytössä, mutta avokelanauhoille tallennettiin kaikki pitempiaikaista säilytystä vaativa materiaali. Kelanauhuri polkupyörän tarakalla kiersivät myös nuoret suomalaistutkijat Englannin maaseutua 1970-luvulla tallentamassa katoavia paikallismurteita.

Nykyään kielentutkimuksessa käytetään digitaalista teksti-, ääni- ja kuvamateriaalia. Uusi tekniikka helpottaa toki huomattavasti aineistojen kokoamista, mutta silti se on asiantuntemusta vaativaa ja aikaavievää työtä. Äänitteiden tekstimuotoon saattaminen on tästä hyvä esimerkki: puheen laatu vaihtelee äänitystilanteen, puhujien ja käytetyn tekniikan mukaan, murteiden erityispiirteistä puhumattakaan. Tutkimuskysymykset vaikuttavat keskeisesti siihen, mitä puheesta litteroidaan ja miten.

Maailman muisti on kuitenkin edelleen pitkälti käsinkirjoitetun tekstin varassa. Arjen historia yksityiskirjeistä ruokaresepteihin kiehtoo monia 2000-luvun nuoria tutkijoita. Käsinkirjoitetun aineiston tallentamiseen liittyy siihenkin omat haasteensa. Vaikka tekstistä saisikin digikameralla hyvän valokuvan ja immateriaalioikeuksien omistaja antaisi luvan kuvaamiseen, teksti ei aina ole helposti luettavaa. Eri aakkostot edellyttävät paleografian tuntemusta ja käsialat vaihtelevat aina yksilöllisesti. Esimerkiksi Shakespearen ajan Englannissa yleinen secretary hand ei avaudu tottumattomalle. Teksteistä tarvitaan siis editioita, mielellään helposti käytettävässä elektronisessa muodossa.

Elektronisia aineistoja kokoavat tutkijat ja tutkimusryhmät palvelevat alansa laajaa tutkijayhteisöä tuottamalla materiaaleja yhteiseen käyttöön. Sekä tutkijat että tutkimuksen rahoittajat joutuvat kuitenkin pohtimaan kuinka taata näiden aineistojen pitkäaikaissäilytys ja käytettävyys myös tuleville tutkijapolville. Tutkijalle hyödyllistä tietoa on saatavilla suomeksi mm. Tampereen yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta. Siellä laadittu Tutkimusaineistojen tiedonhallinnan käsikirja käy tutkijalähtöisesti läpi aineiston elämänkaaren. Kieliaineistoihin keskittyy meneillään oleva Euroopan laajuinen CLARIN-hanke, jossa ratkotaan paitsi aineistojen säilytykseen myös niiden yhteiskäyttöön liittyviä tietoteknisiä ja immateriaalikysymyksiä. 
 
Kansallisen tutkimuksen infrastruktuurihankkeen haasteisiin kuuluu aineistojen
säilytyskäytäntöjen luominen ja resursointi. Kielikorpukset ovat pieniä verrattuina vaikkapa geenitutkimuksessa syntyviin tietovirtoihin, mutta kaikilla aloilla olennaista on, että tarpeellisten aineistojen säilyttämisen ohella mahdollistetaan niiden käyttö tulevaisuudessakin. Molempiin tehtäviin tarvitaan aineistoammattilaisia. Tutkimusrahoittajat peräänkuuluttavatkin paitsi tutkijoiden aineistotietoisuuden lisäämistä myös sekä tietotekniikkaan että eri tieteenalojen aineistokysymyksiin perehtyneiden nk. data scientistien koulutusta. Aineistojen kokoaminen ja tehokas hyödyntäminen esitetään keskeisenä tulevaisuuden tavoitteena Suomen Akatemian tuoreessa Suomen tieteen tila ja taso -raportissa myös kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimusaloilla.

Avokelanauhan kohtalo ei ole ainutlaatuinen. Vahasylintereitä ja savikiekkoja löytyy enää museosta, ja sinne ovat hyvää vauhtia päätymässä vinyylilevytkin. Digitaaliset säilytysmediat uusiutuvat vielä nopeammin: kun standardit muuttuvat, CD ja dvd:kin lienevät pian historiaa. Englannin murrehaastattelut digitointiin tällä vuosituhannella: arkistoversiot pakattiin nauhoille ja käyttöversiot mp3-rompuille. Näiden aineistojen työstö keruuvaiheesta korpukseksi on kestänyt vuosia ja arvo tutkimusaineistona vain kasvaa vuosien saatossa. Tiedonsiirtoa tulevaisuuteen tarvitaan luonnollisesti myös uusille aineistoille, joista sitten aikanaan tulee huomisen historiaa.

Terttu Nevalainen
Akatemiaprofessori
Englantilainen filologia, Helsingin yliopisto

Aiemmin ilmestyneitä blogeja