Riitta Salmelin: Poikkitieteisyyden ihanne ja todellisuus

(24.02.09)

Perinteisten tieteenalojen rajapinnoilla tapahtuva ja näiden eri alojen tietämystä tehokkaasti hyödyntävä tutkimus on tärkeää ja täynnä mahdollisuuksia. Siitä kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä, joko aivan aidosti tai ainakin muodikkaissa juhlapuheissa. Moni- ja poikkitieteisestä tutkimuksesta on ehkä puhuttu jopa niin paljon, että se alkaa jossain määrin ilmaisuna ärsyttää, kuten vaikkapa huippu-[täydennä itse], innovaatio ja verkottuminen. Kuitenkin meille, jotka elämme sen keskellä, poikkitieteisyys – ja sen käytännön ongelmat – pysyvät ajankohtaisina.

Aihepiiri tuli taas esiin hyvin todellisena, kun äskettäin väitellyt oma kasvattini valmisteli tutkijatohtorirahoituksen hakemista Suomen Akatemiasta ja esitti niin kovin tutun kysymyksen: “Mille toimikunnalle minun kannattaisi hakemukseni osoittaa?”

Peruskoulutus on fyysikon, mutta työ ihmisaivojen toiminnan tutkimusta. Meidän alamme, kognitiivinen neurotiede, hyödyntää ja kehittää nykyaikaisia aivokuvantamismenetelmiä etsiessään vastauksia psykologian, kielitieteen, sosiologian ja filosofian pohjustamiin kysymyksiin. Alan kehittyessä kysymykset ovat alkaneet kummuta yhä enemmän myös aivojen toiminnasta itsestään tai, oikeammin, mittausmenetelmien siitä antamasta kuvasta.

Tämän tyyppinen tutkimus vaatii toimiakseen useiden eri alojen, kuten fysiikan, matematiikan, lääketieteen, psykologian ja biologian tehokasta yhteistoimintaa. Monitieteinen vuorovaikutus kuvaa ehkä parhaiten ensimmäistä tutkijasukupolvea, mutta jos me hoidamme opetus- ja ohjaustehtävämme hyvin, niin seuraava tutkijasukupolvi, tai ainakin sitä seuraava, kasvaa jo aidosti poikkitieteelliseksi ja kykenee siten toivottavasti viemään tutkimusta aivan uudelle tasolle. Ja jossain vaiheessa tällainen tutkimus onkin ehkä tukevasti oman tieteenalansa valtavirrassa ja kasvattaa uusia poikkitieteisiä haaroja.

Poikkitieteisyys on kiinnostavaa ja palkitsevaa, mutta hallittavien aihepiirien laajuuden takia myös vaikeaa ja vaativaa. Näiden nuorten, innokkaiden tutkijoiden soisi kohtaavan maailman, joka arvostaa ja osaa hyödyntää heidän erikoistaitojaan. Rahoituksen ja työsuhteiden epävarmuus on ongelma kaikille tutkijoille. Poikkitieteisessä tutkimuksessa mukaan tulee lisäksi epätietoisuus siitä, mihin oman koulutuksen ja tutkimuksen yhdistelmä lähinnä sijoittuu tiedemaailmassa, jonka rakenteen Suomessa paljolti määrittelevät Suomen Akatemian toimikuntajako ja yliopistojen tiedekuntajako.

Akatemian toimikuntien ja hallituksen kulloinenkin kokoonpano ja linjaukset vaikuttavat kaikkeen tutkimukseen ja erityisesti perinteisten tieteenalojen väliin jääviin tutkimusaiheisiin. Tutkijatohtoriprojektia havittelevan nuoren tohtorini kysymys oli siksi hyvin aiheellinen. Samaa asiaa olen itsekin arvuutellut joka kerta, kun olen hakenut rahoitusta Akatemiasta. Näin jälkeenpäin ajatellen oma kokemukseni on ehkä hyvinkin kuvaava tälle alalle.

Alunperin fyysikon koulutuksen saaneena hain ja sain aikoinaan vanhemman tutkijan paikan luonnontieteen ja tekniikan toimikunnalta, kun taas myöhemmän akatemiaprofessuurin myönsi terveyden tutkimuksen toimikunta. Miten osaisin neuvoa nuorempaa tutkijaa mahdollisimman viisaasti?

Poikkitieteisen tutkimuksen ihanteelta nakertavat toisinaan pohjaa myös asiat, joilla ei ole mitään tekemistä rahoituksen kanssa. Suomessa tuli muutamia vuosia sitten voimaan laki lääketieteellisestä tutkimuksesta, jonka arvokkaana tarkoituksena oli säädellä sairaalassa tehtävää tutkimusta ja huolehtia potilaan edusta tällaisen tutkimuksen kohteena. Lääketieteellinen tutkimus määriteltiin laissa kuitenkin niin epämääräisesti, että vähitellen lähes kaikki ihmiseen kohdistuva tutkimus näyttää liukuneen sairaalapiirien eettisten toimikuntien valvottavaksi sen sijaan, että niitä valvoisivat yliopistojen omat, paikalliset olosuhteet tuntevat eettiset toimikunnat.

Lisäksi laissa lukee, että tutkimuksesta vastaavan henkilön on oltava lääkäri tai hammaslääkäri, kun lähtökohtana olleessa tekstissä oli lukenut lisäksi “...when appropriate”. Siten esimerkiksi minä voin kyllä olla akatemiaprofessori terveyden tutkimuksen toimikunnassa, mutta en tämän lain mukaan voi olla eettisessä vastuussa omasta tutkimuksestani; siihen rooliin on etsittävä henkilö, jolla on lääkärin koulutus.

Nykyinen tilanne vaikeuttaa ja vääristää tärkeää neurotieteen perustutkimusta, jota tehdään paljolti sairaaloiden ulkopuolella yliopistojen monitieteisissä tutkimusryhmissä, osallistujina terveet, vapaaehtoiset henkilöt. Näiden tutkimusryhmien nuoria jäseniä tuetaan kasvamaan eri aloja hallitseviksi, uuden ajan poikkitieteisen lähestymistavan airueiksi. Kuinka uskottavalta tämä tulevaisuuden kuva mahtaa vaikuttaa opiskelijasta, kun hän huomaa, ettei voi edes itse vastata omasta tutkimuksestaan?

Riitta Salmelin
Akatemiaprofessori
Teknillinen korkeakoulu

Aiemmin ilmestyneitä blogeja