Pertti Alasuutari: Yliopistot eivät ole innovaatiotehtaita

(18.06.2009)

Uuden yliopistolain perusteluissa vakuutetaan, että tavoitteena on myöntää yliopistoille entistä laajempi autonomia. Käytännössä eri osauudistusten avulla yliopistoista ollaan tekemässä valtion ohjauksessa olevia innovaatiotehtaita, joiden tuotantokykyä pyritään nostamaan hierarkkisella johtamisjärjestelmällä ja panostamalla ”strategisiin painopistealueisiin”.

Esimerkiksi nyt opetusministeriö vaatii, että kaikki yliopistot määrittelevät entistä tiukemmin omat ”painoalansa”, jotka tulee kuvata riittävän konkreettisesti ja joita saa olla korkeintaan kolme. Tulossopimusneuvotteluissa yliopisto voi sitten neuvotella vain sellaisesta rahoituksesta, joka kohdistuu näihin aloihin. Näin halutaan poistaa ”päällekkäisyydet” ja ohjastaa yliopistot keskittymään niille määriteltyihin tutkimusalueisiin. Opetusministeriössä näyttää myös olevan oma vahva näkemys siitä, mikä on maan yliopistojen keskinäinen työnjako eli mitkä ”painoalat” rahoittaja kullekin yliopistolle hyväksyy.

Akatemialta saatavan tutkimusrahoituksen uusi kokonaisrahoitusmalli ohjaa myös jatkossa rahoituksen tiukasti kunkin yliopiston painoalalle. Koska yliopiston tulee sitoutua maksamaan omasta pussistaan osa kunkin hankkeen kustannuksista, yliopiston sitoutuminen hakemukseen ei ole enää pelkkä muodollisuus. Se on strateginen päätös, jolla kunkin laitoksen ja koko yliopiston tutkimus- ja kehitystoiminta virtaviivaistetaan.

Tällainen strategisten valintojen tekeminen edellyttää hierarkkista johtamismallia, johon uusi yliopistolaki on antamassa eväät. Rehtorille annetaan aikaisempaa vahvempi asema, ja lakiesityksen pyrkimyksenä on myös kasvattaa ulkopuolisten määrää yliopiston hallituksessa. Säätiöyliopistoissa elinkeinoelämälle pyritään antamaan erityisen paljon sananvaltaa, jonka voi olettaa johtavan siihen, että sitä palveleva ”innovaatiotoiminta” tehostuu.

Uudessa yliopistolaissa myös esitetään, että ”poliittisen ohjauksen vahvistamiseksi” yliopistojen ja opetusministeriön välisen tulossopimuksen sopimuskausi pyritään rytmittämään hallituskauteen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hallitusneuvotteluiden yhteydessä puolueet sopivat ”innovaatiopoliittisista” linjauksistaan, joiden perusteella yliopistoille jaetaan ”strategiseen kehittämiseen” tarkoitetut rahat.

Yliopistolaitoksesta ollaan siis rakentamassa hierarkkisesti hallituksen talutusnuorassa olevaa innovaatioiden tuotantolaitosta, jonka toivotaan sammon tavoin jauhavan kansakunnalle uutta vaurautta. Uskotaan, että yliopistoista saa suurimmat tehot, kun esimerkiksi kohdentaa luonnontieteen ja tekniikan tutkimuksen vain innovaatioita tuottaville aloille ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen hallintoa tehostavaan selvitystyöhön.

Tässä entistä tehokkaamman yliopistolaitoksen visiossa on vain se vika, että tieteellisiä keksintöjä ei voi ennakoida. Jos poliittiset päättäjät jo luulevat tietävänsä, millä alalla seuraavaksi syntyy suuria innovaatioita, se on pikemminkin varma merkki siitä, että kyseinen tie on kuljettu loppuun tai että sillä suunnalla on jo turhan monta kulkijaa.

Ulkokohtaisten motiivien ohjaaman tiedepolitiikan sijaan onkin syytä luottaa tiedeyhteisön omaan kykyyn arvioida yliopiston eri yksiköiden tieteellistä tasoa ja siten turvata perustutkimus. Menestyäkseen tieteen tulee olla käsivarren mitan päässä poliittisista ja taloudellisista intresseistä, koska tiede perustuu radikaaliin vallitsevien totuuksien kyseenalaistamiseen. Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä tämä tarkoittaa sitä, että tutkimus ei voi vain palvella valtaapitäviä, vaan sen tulee ottaa kriittistä etäisyyttä vallitsevista itsestäänselvyyksistä. Vaikka tällaisen perustutkimuksen päätarkoitus ei ole olla hyödyksi, usein se on hyödyllisempää kuin soveltavaksi tarkoitettu. Esimerkiksi nykyinen maailmanlaajuinen lama olisi ehkä voitu välttää, jos ekonomistien joukossa olisi ollut enemmän epäilijöitä ja pahanilmanlintuja; uusien johdannaisinstrumenttien kehittäjiä kyllä oli riittävästi.

Pertti Alasuutari
Akatemiaprofessori
Tampereen yliopisto