Markku Leskelä: PISA ja olympialaiset
06.10.2008
Suomalaisen koulujärjestelmän menestyminen Pisa-tutkimuksissa on saanut suurta huomiota niin kotimaassa kuin ulkomailla. Pisa-tutkimusten tarkemmasta tuloksesta ja tuloksen merkityksestä on kerrottu myös melko kattavasti. Suomen koulut menestyvät homogeenisuudellaan eli meidän huonoin neljännes on paljon parempi kuin muissa maissa. Jos verrattaisiin vain huippuja, Suomen koulujen menestys olisi vaatimatonta. Syitä siihen, että lähes kaikki suomalaiset koululaiset selviävät perusasioista, on monia: maahanmuuttajia on aika vähän, lukutaito on hyvä, kiitos television ja elokuvien tekstityksen jne. Urheilutermein voidaan sanoa, että Pisa-tutkimus kertoo, että kansan kunto on kohtuullisen hyvä.
On mielenkiintoista havaita, miten Pisa-tutkimusta heijastetaan yliopistojen kansainväliseen menestykseen (esim. HS 29.8.). Ihmetellään, miten maailman parhaista kouluista tulevat oppilaat muuttuvat keskitasoisiksi tai sitä huonommiksi opiskeltuaan yliopistossa. Miten huonoa yliopisto-opetus onkaan, kun se pystyy pilaamaan näin hyvän aineksen. Yliopistojen menestyksen mittarina käytetään muotiin tulleita ranking-listoja. Tässä se ristiriita onkin, verrataan eri asioita. Pisa-tutkimuksissa tutkitaan kaikkien oppilaiden keskiarvoa ja yliopistotutkimuksessa vain huippua. Urheilutermein yliopistovertailussa ollaan olympialaisissa, kun taas kouluissa suoritetaan kansanhiihtoa. Ihmetyttää, miten nämä kaksi eri asiaa voidaan sekoittaa näin pahasti.
Koulumaailman huippujen vertailua voi jossain määrin tehdä luonnontieteissä (biologia, fysiikka, kemia) ja matematiikassa vuosittain pidettävien olympialaisten avulla. 40. kemian olympialaiset järjestettiin tänä vuonna Budapestissä ja nelihenkisiä joukkueita oli lähes 70 maasta. Näissä olympialaisissa kultamitalin saa 10 %, hopeamitalin 20 % ja pronssimitalin 30 % osallistujista eli siis yli puolet palkitaan mitaleilla. Suomen menestys näissä olympialaisissa on ollut melko vaatimatonta, biologiassa ehkä parasta. Kemiassa Suomi ei ole koskaan voittanut kultamitalia, hopeaa on tullut muutama, ja pronssejakin harvakseen. Tänä vuonna kemian olympialaisissa Suomi ei saanut yhtään mitalia ja oli maiden kokonaismenestyksessä lähes heikoin. Kestomenestyjiä kemian olympialaisissa ovat Kiina ja Venäjä ja samoin muut Kauko-idän ja Itä-Euroopan maat.
Suomessa ei oikein haluta kilpailla näillä aloilla. Onko niin, että meidän tasapäistävässä koulujärjestelmässä opettajat eivät koe kilpailemista hyvänä? Myös koululaisissa kilpailuhaluttomuus näkyy. Valtakunnallisiin kilpailuihin, joista joukkue valitaan, osallistuvien määrä on vaatimaton. Olympiavalmennukseen valituissa ja kisajoukkueessa näkyy viimeisen rypistyksen puute. He ovat parasta ainesta Suomessa ja heillä on tällä menestyksellä taattu opiskelupaikka yliopistossa, miksi yrittää kultamitalia. Heidän ja kaikkien muiden opiskelijoiden kanssa Suomen yliopistot on kuitenkin pantu kilpailemaan kaikkia maailman yliopistoja vastaan. Suomen yliopistojen menestyminen kansainvälisissä rankingeissä on ihan linjassa luonnontieteiden olympiamenestyksen kanssa.
Yliopistojen menestyminen ranking-listoilla on huolestuttanut erityisesti elinkeinoelämän edustajia. Aalto-korkeakoulun synnyttäminen lienee saanut pontta näistä listoista. Lisäämällä yliopistojen taloudellisia resursseja voidaan päästä eteenpäin: voidaan palkata hyviä opettajia ja tutkijoita sekä lisätä heidän määräänsä. Tämä ei vielä riitä, sillä oikea huipulle pääsy edellyttää huippuihmisiä joka asteelle. Nyt emme pysty rekrytoimaan noita olympialaisten parhaita ja olemme onnellisia, jos saamme niitä sijoilla 200+ olevia suomalaisia. Toki he ovat erinomaisia opiskelijoita ja heidän kanssaan on ilo työskennellä. Maailman parhaissa yliopistoissa ollaan kuitenkin aidon kansainvälisiä niin opettajien kuin opiskelijoiden rekrytoinnissa ja yritetään kalastaa ne parhaat. Meillä on vielä pitkä matka siihen.
Jos yliopistojen kilpailukykyä pitää lisätä ja se tehdään kansainvälistämällä opettaja- ja opiskelijakuntaa, on sillä voimakas vaikutus kouluihin lisääntyvänä kilpailuna jatko-opiskelupaikoista. Silloin yli 50 % suomalaisesta ikäluokasta ei voisi enää aloittaa korkeakouluopintoja. Pienemmällä opiskelijajoukolla olisi ainakin selvä vaikutus Shanghain listaan, jossa opettaja/opiskelija suhde on tärkeä parametri.
Akatemiaprofessori Markku Leskelä
Kemian laitos, Helsingin yliopisto
Aiemmin ilmestyneitä blogeja