Maarit Karppinen: Urapolkua ylämäkeen

(22.05.2009)

Suomen Akatemian samoin kuin esimerkiksi Aalto-yliopiston tavoitteena on tehdä tutkijanurasta entistä valovoimaisempi, ammattimaisempi ja ennustettavampi ja näin houkutella yhä suurempi osa kaikkein lahjakkaimmista opiskelijoista koulutettaviksi seuraavan sukupolven huippututkijoiksi. Rakenteilla on entistä selkeämpiä moniportaisia tutkijanurapolkuja, joita seuraamalla tohtorikoulutettava etenee post-doc-tutkijaksi tai tutkijatohtoriksi ja sitten senioritutkijan tai akatemiatutkijan tehtävien jälkeen lopulta professoriksi, akatemiaprofessoriksi tai tutkimusjohtajaksi.

Suunta on tietysti oikea ja kaikki tavoitteen saavuttamiseksi tehtävä satsaus enemmän kuin toivottavaa.

Valmiiksi viitoitetulla urapolulla piilee kuitenkin myös omat vaaransa. Liika silottelu voi tehdä polusta liukkaan ja kääntää etenemisen alamäkeen, vaikka luonnon lakien mukaan huipulle pääsee vain kulkemalla ylämäkeen (vrt. suossa rämpivät olympiavoittajat)! Liika ammattimaisuus taas voi johtaa laskelmallisuuteen, joka on varmin tapa tappaa luovuus, intuitio ja tieteen tekemisen ilo. Liian selvänä mielessä siintävät numeeriset kriteerit portaalta seuraavalle siirtymiseen puolestaan ohjaavat tutkimusta raja-aitoja kaatavasta pioneeritutkimuksesta varmoille vesille pienten kalojen perään.

Parasta, mitä nuoren tutkijan uralle voi mielestäni tapahtua, on päästä riittävän läheltä ammentamaan oikeaa asennetta ja sinnikkyyttä todellisilta huippututkijoilta – siinä voi urasuunnitelmat unohtaakin hetkeksi ja keskittyä tutkimukseen. FiDiPro-ohjelma on yksi hyvä, muttei riittävä vastaus siihen, kuinka näitä maailman kärkinimiä saataisiin Suomeen nuorempien ohjaajiksi ja innostajiksi.

Keskustelu urapolun katkonaisuudesta eli tutkijoiden pätkätyöläisyydestä on yksi osa vilkkaana käyvää keskustelua. Nykyäänhän suuri osa tutkijoista on määräaikaisessa työsuhteessa. Itsekin sain akatemiaprofessuurini (sekin määräaikainen!) ennen ensimmäistäkään pysyvää työsuhdetta. Muutaman kuukauden mittaiset pätkätyöt eivät tietysti motivoi ketään huippusuorituksiin. Oma mielipiteeni on kuitenkin, että tärkeämpää kuin tarjota pysyviä virkoja, on luoda selkeä, mutta riittävän moniportainen ja ylöspäin kapeneva virkapyramidi, jossa kukin voi edetä omien ansioidensa mukaan. Parhaat tutkijat ovat nimittäin ainakin jossain määrin kilpailuhenkisiä!

On myös erittäin tärkeää tukea nuorten tutkijoiden itsenäistymistä oman tutkimusryhmän luomisen muodossa jakamalla entistä suurempi osa yleisistä tutkimusmäärärahoista nuorille ja lupaaville tutkijoille.

Liian aikainen vakituiseen uraputkeen pääsy voi myös vähentää nuoren tutkijan liikkumishalua. Huippututkimus on nykyään useimmiten poikkitieteellistä ja kansainvälistä, eikä eteenpäin pyrkivä tutkija enää tee koko uraansa samassa tutussa ympäristössä, vaan uskaltaa ainakin hetkeksi jättää Alma Materinsa ja etsiä uusia haasteita.

Uskollisen oppipojan tai -tytön valinta oman viran perijäksi mahdollistaa jo olemassa olevan tietotaidon siirron tehokkaasti, muttei yleensä tuota parasta tulosta silloin kun tähdätään aivan uusiin näkökulmiin ja laajempiin horisontteihin. Esimerkiksi Japanin parhaissa yliopistoissa apulaisprofessorin tai professorin virkaan ei nimitetä oman yliopiston kasvattia, ellei kyseinen henkilö ole välillä työskennellyt muualla vähintään kahta vuotta. Tämän uskotaan olevan sekä yliopiston että yksittäisen tutkijan etu.

Tutkijan tärkeimmät tehtävät tulisi olla tutkimus, tutkimusryhmän johtaminen sekä tutkimukseen perustuva opetus. Nykyään rahoituksen hankinta kuitenkin varastaa suuren osan tutkijan ajasta. Toinen sievoinen siivu hurahtaakin helposti hallintoon. Kauhulla odotan aikaa, jolloin en koskaan enää herää keskellä yötä mahtavalta tuntuvaan tieteelliseen oivallukseen tai tutkimusideaan, vaan unissa vilahtelevat vain €-merkit. Silloin on tultu tutkijan uran toiseen päähän.

Maarit Karppinen    
Akatemiaprofessori
Kemian laitos
Teknillinen korkeakoulu