L A Aaltonen: tiedemenestyjät alikäytössä

24.10.2008

Juhlatilaisuuksissa ja strategiadokumenteissa ei väsytä ylistämään korkeatasoisen tutkimuksen tärkeyttä puhutaanpa sitten yliopistojen tai politiikan tekijöiden paperimyllyistä. Huipputuloksia tavoitellaan niin arvovaltaisten raatien kuin kokeneiden tiedehallintojyrienkin hahmottelemilla suuntaviivoilla, ja paljon hyvää onkin saatu aikaan.  Poliittisen ja virkamiestason tiedepäättäjiltä on kuitenkin saattanut unohtua  se, että tuoreimmat ja konkreettisimmat tilannetiedotukset huippututkimuksen kentältä saa huippututkijalta itseltään; siltä joka juuri tänään on menestyksensä harjalla.

Eikö huippututkijoita siis kuulla suuria linjanvetoja tehdessä?

Useimmiten on kai sentään niin, että jos poikkeuksellisen ansioitunut tutkija haluaa äänensä kuuluviin niin kanavat löytyvät. Monihan jo istuu erinäisissä keskeisissä elimissä. Vielä useampi huippututkija kuitenkin keskittää kaiken tarmonsa – yllätys yllätys – mieluummin huippututkimuksen tekoon kuin paperinpyöritykseen.

Ei etteikö huippututkimuksen teko olisi paljolti paperinpyöritystä, mutta huippututkijaparka ainakin pyrkii minimoimaan vaivansa. Seurauksena helposti on, että kaikkein ajankohtaisin tieto siitä, miten tutkimuksen aallonharja etenee ja millaisia konkreettisia käytännön ongelmia se kohtaa, pysyy päättäjiltä peitossa.

Sama olemassa olevan suomalaisen kokemuksen alikäyttö tuntuu vaivaavan esimerkiksi kansainvälisen rahoituksen hankkimista. Suomessa on lukuisia tutkijoita, jotka ovat onnistuneesti koordinaattoreina hakeneet rahoitusta vaikkapa Euroopan komissiolta eri puiteohjelmissa. Sen sijaan, että näiden tutkijoiden ja heidän arviointipaneeleissa istuneiden kollegoidensa arvokkaita kokemuksia hakemusten tekemisestä ja arvioinnista systemaattisesti hyödynnettäisiin, saatamme kuulla kalliiden ulkomaisten ammattikonsulttien luentoja siitä miten "onnistuneesti" haetaan vaikkapa EU-rahoitusta.

Jos itse olisin tiedehallinnon huippuvaikuttaja, olisin kiinnostunut tapaamaan henkilökohtaisesti vaikutuspiirini uudet akatemiaprofessorit, joita esimerkiksi Helsingin yliopiston kokoiseen yksikköön tyypillisesti tulee vuodessa yksi tai kaksi. Hyvin käytetty puolituntinen, arvelisin.

Vastaavasti olisin kiinnostunut tapaamaan esimerkiksi poikkeuksellisen merkittävän kansainvälisen rahoituksen hankkivat, tahi huipputiedelehdessä (Nature, Science) seniorikirjoittajana esiintyvät tutkijani. Ei tule montaa tapaamista vuodessa, mutta saattaisi tulla konkreettisempi käsitys siitä, mistä menestys on kummunnut ja voisiko sen tieltä kenties jotakin estettä edelleen raivata. Tai edes välttää uusien esteiden pystyttämistä.

Systemaattisen yhteydenpidon puuttuminen kammioissaan soossaavan huippututkijan ja tiedehallinnon kärjen välillä merkitsee pienen, mutta hyvin merkittävän tietolähteen hukkakäyttöä. Jos halutaan tietää miten tehdään huippututkimusta, niin kannattaa kysyä myös niiltä, jotka sitä tekevät. Mieluiten ei kirjallisesti.

Akatemiaprofessori
Lauri A. Aaltonen
Helsingin yliopisto
Lääketieteellisen genetiikan osasto

Kuvaaja: Mauri Ratilainen

Aiemmin ilmestyneitä blogeja