Ihmeellisiä asioita

Kun Jurassic Park vuonna 1993 tuli elokuvateattereihin, moni biologi tuntui närkästyvän. Tiede elokuvan taustalla oli epäuskottavaa, epätarkkuudet möhläysluokkaa, ja koko tekele olisi hyötynyt muutaman vakavasti otettavan tiedemiehen suorittamasta peer review:sta. Aivan mahdottoman epärealistinen kuvitelma. Minä katsoin elokuvan heti tuoreeltaan kolmeen kertaan, ja keskityin toivomaan, että tarina voisi olla totta.

Vuoden 1993 jälkeen tapahtunutta: Meripihkaan fossiloituneista hyönteisistä on eristetty DNA:ta. Tyrannosauruksen proteiinia on onnistuttu sekvenoimaan; tulokset osoittavat, että kyseessä todella on pahansisuinen, isohkoksi venähtänyt kana. Toisen dinosauruksen, Anchiornis huxleyin, ulkonäkö on selvitetty sulkien ja höyhenien väriä myöten; otus näyttää erehdyttävästi palokärjeltä. Neandertalin ihmisen genomiprojekti on kovaa vauhtia käynnissä. Ja Archaeology-lehden maaliskuun numerossa on artikkeli kyseisen serkkumme kloonaamisen ja sukupuutosta herättämisen eettisistä aspekteista.

Joskus, kun työlistalla on taas yhden apurahahakemuksen laatiminen, ja oikein harmittaa, tekee hyvää pysähtyä katselemaan vaikkapa ensimmäisiä kuvia vierasta tähteä kiertävästä planeetasta (otettiin vuonna 2008). Tai pohtimaan sitä, että 32 miljoonalla nykyaasialaisella näyttää olevan 1200-luvulla yksi ja sama esi-isä. Havainnon tekijät ovat tyypillisen varovaisia tutkijoita, mutta heidän johtopäätöksensä palauttavat legendan henkiin. Tsingis-kaani oli toden totta ehtiväinen mies. Minua tuollaiset asiat muistuttavat siitä, miksi tätä työtä oikein tehdään. Maailma on ihmeellinen paikka, ja tutkimus on menetelmä, millä ihmeet tuodaan ihmeteltäviksi. Yhteys omasta arkipäivän puuhastelusta tyrannosauruksen kloonaukseen voi tuntua kaukaiselta, mutta yhtä kaikki se on olemassa.

Näin maailman ihmeiden merkeissä vielä pieni pyyntö fyysikkotovereille: Voisitteko te jo keksiä sen aikakoneen? Dinosaurukset pysyköön esihistoriassa, mutta haluaisin käydä tuhannen vuoden päässä katsomassa, että mitä kaikkea silloin oikein tiedetäänkään (ja onko Salpausselällä merenrantatontteja). Haluaisin myös käydä kysymässä, että mitä ihmettä troijalaiset oikein ajattelivat, kun hinasivat sen ison puuhevosen muuriensa sisäpuolelle. Miten voi riskinarviointi mennä niin perusteellisesti pieleen? En tajua, eikä ole kukaan muukaan tajunnut, aina siitä asti kun Homeros kyseisen tarinan Odysseiaan kirjasi. Kassandra vieläpä näki kaiken ennalta, mutta varoituksista huolimatta Priamos päätti kuten päätti. Pronssikautinen tieteen ja politiikan yhteentörmäys?

Petteri Arstila
akatemiatutkija

Aiemmin ilmestyneitä blogeja