Ari Sihvola: Sanat ja tiede

09.09.2008

Ylikapellimestari Leif Segerstamin mukaan musiikki ei ole se mikä soi, vaan se, miksi se, mikä soi, soi niin kuin se soi – silloin kun se soi.

Ensilukemalta vaikuttaa hämärältä, eikö niin? Mutta jos itse yrittää panna paremmaksi, huomaa nopeasti, ettei ole helppoa kirjoittaa yksinkertaista ja yksiselitteistä määritelmää musiikille. Sillä mikä on esimerkiksi Sibeliuksen kuudes sinfonia? Onko se säveltäjän mielessä polttanut ajatus soivasta kokonaisuudesta, jota hän tavoitteli? Vai onko se kokoelma merkintöjä nuottipaperille, joka tuskaisesta prosessista syntyi? Joku niistä toisistaan eroavista painetuista partituureista, joista orkesterit sävellystä nykyään soittavat? Konsertissa soiva akustinen kokonaisuus? Kuulijan siinä hetkessä kokema elämys?

Ovatko asiat tieteessä yhtä hankalia tavoittaa sanoihin? Filosofit ovat pitkään koettaneet kiteyttää, mitä on tiede. Tiedon määritelmää on etsitty vuosituhansien ajan. Semanttisista hankaluuksista huolimatta luonnontieteen tehtävä on selvä: tutkitaan sitä, mitä maailma on, ei sitä mitä se on silloin kun se on. Monia fysikaalisia suureita pystytään mittaamaan, vieläpä tavoilla, joiden tulkinnasta vallitsee yksimielisyys tutkijoiden kesken eri puolilla maailmaa. Yksikäsitteisyys on erityisen pitkällä matematiikassa. Ja se on kieli, Galilein mukaan, jolla luonto on kirjoitettu. Siksipä tutkijoiden pitäisi keskusteluissaan ymmärtää termit samalla tavalla.

Mutta näinhän ei ole. Jokainen, joka on tieteenalojen raja‐aitoja ylittävissä tutkimushankkeissa ollut mukana, on kokenut monia turhautumisia. Toisten puheen syntaksi tuntuu toimivan korvissani, mutta sanoja käytetään jotenkin oudolla tavalla. Ja myös toisin päin: minun sanomisiani ei ymmärretä sillä tavalla kuin tarkoitin. Kieli on pahimmillaan este kommunikaatiolle.

Luonnontieteessä vieroksutaan hämärästi ilmaistuja asioita. Sen sijaan teknisillä tieteenaloilla huoleton metafysiikan kielenkäyttö ei välttämättä vie salonkikelpoisuutta. Esimerkiksi sähkömagnetiikassa on yhtenä nykyhetken kuumana aiheena niin sanotut metamateriaalitutkimus. Nämä meta‐aineet ovat keinotekoisia, tarkkaan koostettuja komposiitteja, joilla on uusia ja hyödyllisiä ominaisuuksia. Tämähän on tietysti insinööriyden eetoksen mukaista. Tehdään parempia asioita ihmisille. Mutta vielä enemmän: meta‐aineet ovat kerta kaikkiaan erilaisia kuin osa‐aineensa. Niiden ominaisuudet ovat laadullisesti uusia: sellaisia, joita ei ole osa‐aineissa, joista se tehdään. Väitetäänpä vielä (ks. vaikka Wikipedia) metamateriaalien olevan niin toisenlaisia, ettei niiden ominaisuuksia löydy luonnon materiaaleista. Ne ovat korkeammalla tasolla (”meta”) kuin luonto.

Totta toki on, ettei radiovastaanottimia kasva pensaissa. Mutta mutta...

Palataanpa yleisempään asiaan.

Aine, materia, maailma, tiede, totuus. Ne ovat suuria sanoja. Tutkimustyön arjessa ei niillä suoraan operoida. Se on yleensä pienten yksityiskohtien tarkistamista, huolellista käsityötä, arvauksien ja oletusten seurauksien testaamista. Kuitenkin tässä jokapäiväisessä työssä, samalla kertaa systemaattisessa ja luovassa, ollaan tuntemattoman äärellä, etsitään uutta ja päästään sitä kohti. Aika mukava ammatti.

Ylikapellimestarin määritelmä on loppujen lopuksi ihan osuva: Se, miksi se, mikä soi, soi niin kuin se soi, silloin kun se soi.

Siinähän on resonoivasti tiivistettynä tieteen tekemisen olemus ja ilo.

Ari Sihvola toimii akatemiaprofessorina Teknillisen korkeakoulun radiotieteen ja ‐tekniikan laitoksessa.

Aiemmin ilmestyneitä blogeja