Voiko tiede kukoistaa, jos yliopistot eivät?

(27.11.2012)

Luin Tieteen tila ja taso 2012 -raportin oikeastaan kaksien lasien läpi. Toisaalta peilaan sitä neljän vuoden kokemuksiin Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikön vetäjänä. Mutta samalla katson raporttia sillä kokemuksella, jonka olen saanut ravitsemustieteen professorina puolentoista vuoden aikana.

Ajattelin Akatemian aikoina – ja ajattelen vieläkin – että Tieteen tila ja taso -raportti ilmestyy liian usein. En kaipaa kolme vuoden välein yhteenvetoa siitä, että meillä on panostettava kansainväliseen ja kansalliseen liikkuvuuteen, tuettava monitieteisyyttä ja tieteidenvälisyyttä, kehitettävä tutkimusinfrastruktuureja ja hyödynnettävä yhä paremmin tutkimustietoa poliittisessa päätöksenteossa ja julkisessa hallinnossa. Tietysti jos raportin päätarkoituksena on lobata päätöksentekijöitä, silloin toisto on varmaan voimaa.

Kannattaisi kenties harkita, että raportin tekisi aina kolmen vuoden välein eri selvityshenkilö. Hänelle annettaisiin käyttöön riittävät bibliometriset tiedot ja hän voisi käydä haastattelemassa ihan ketä tahansa. Lopputulos olisi joka kerta erilainen, nykyistä subjektiivisempi, mutta ehkä myös kiinnostavampi ja yllättävämpi.  Nykyisen työskentelytavan ongelma on se, että ison joukon konsensuspäätelmät omista tekemisistä ovat aina samanlaisia.

Luin vuoden 2012 Tieteen tila ja taso -raporttia myös pohtien, puuttuuko jotain tärkeää. Tätä tarvinnut kovin kauan etsiä. Raportista puuttuu ehkä olennaisin asia, joka vaikuttaa tutkimuksen ja tieteen tekemiseen Suomessa: yliopistojen perusrahoitus ja sen kautta edellytys perustehtävien pyörittämiseen on surkea. Raportissa hehkutetaan melkein pääministerin sanoilla yliopistouudistusta ja kannustetaan aktiiviseen rekrytointiin ja henkilöstöpolitiikkaan – tilanteessa, jossa ei oikeastaan saa rekrytoida ja jossa jokainen eläkkeelle jääminen voi ainakin teoriassa merkitä tehtävän lakkauttamista.  

Me ravitsemustieteen osastolla jouduimme tälle vuodelle supistamaan tuntiopetusta 40 %. Ensi vuonna supistus on uudet 10 %. Mitä tuntiopetusmäärärahojen pieneneminen lähes puoleen tarkoittaa? Professorit ja yliopistonlehtorit joutuvat ottamaan yhä enemmän vastuuta opetuksesta. Tuntiopetuksella on voitu rikastuttaa asiantuntemusta, josta osastolla on pulaa. Nyt vakinaisesti töissä oleva henkilökunta opettaa aikaisempaa enemmän ja myös asioita, joissa he eivät ole asiantuntijoita. Aikaa kuluu enemmän opetuksen valmisteluun ja lopputulos on huonompi. Samalla aikaa tutkia on yhä vähemmän.

Onko monia sellaisia työpaikkoja, jossa tiedon ajantasaisuus on yhtä tärkeää kuin yliopistossa? Kuitenkaan työnantaja ei pääsääntöisesti tue täydennyskoulutusta. Kongresseihin pääsee, jos siihen löytyy ulkopuolista rahaa. Yliopistolla on omat matka-apurahansa, mutta ne ovat aivan riittämättömät. Itse asiassa koko ajatus erillisten matka-apurahojen kilpailuttamisesta yliopiston sisällä on absurdi: professoreilla ja yliopistolehtoreilla pitäisi olla käytössään matka- ja koulutusbudjetti, jolla voi käydä vähintään kerran vuodessa kansainvälisessä kongressissa. Missä muussa organisaatiossa työntekijät pannaan kilpailemaan toistensa kanssa siitä, pääsevätkö työtehtävän hyvän suorittamisen kannalta välttämättömään täydennyskoulutukseen?  

Osastoista ja laitoksilta puuttuvat myös opetushoitajat ja sihteerit, jotka voisivat auttaa professoreita ja yliopistonlehtoreita esimerkiksi opetuksen järjestämisessä ja laskutuksessa. Työnjako alkaa olla hukassa, kun kaikki tekevät kaikkea. Professoreilla ja yliopistonlehtoreilla pitäisi olla aikaa ajatella, pohtia ja lukea, lyhyesti sanottuna: aikaa siihen luovaan työhön, joka on tieteen kehittymisen edellytys. Toki meillä on 1600 tunnin työsuunnitelma, joka ei oikeastaan tunne erikseen työtä ja lepoa. Mutta jos viikko toisensa jälkeen opetuksen valmistelussa ja toteuttamisessa, opinnäytteiden ohjauksessa, tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa on juostava kilpaa ajan kanssa, ei ole ihme jos into laantuu ja laatu kärsii.

Vielä on ainakin yksi yliopistojen perusrahoitukseen liittyvä asia, joka on minusta tärkeä, mutta joka raportista puuttuu. Se on tutkimuksen tekemisen perusrahoitus. Tämä voisi näkyä käytännössä esimerkiksi niin, että professorin rinnalla olisi vakinaisesti palkattu tutkimusassistentti (esim. tohtorikoulutettava) tai edes teknikko. Minä kannatan kilpailtua tutkimusrahoitusta, mutta tutkimusten tekemisen ja analysoinnin perusedellytysten turvaaminen auttaisi tuomaan jatkuvuutta silloinkin, kun ulkopuolisten määrärahojen kanssa on pärjätty hieman huonommin.   

Tieteen tila ja taso -raportissa kirjoitetaan, että yliopistoilla on nyt entistä paremmat mahdollisuudet valintojen tekemiseen. Riviprofessorin näkökulmasta tämä ei ole ihan näin. Ainoat asiat, joista saamme tehdä runsaasti valintoja, on mistä ja mitä pitäisi karsia. Tällaisiinkin asioihin voi Suomen tieteen kilpailukyky olla sidoksissa. Ilman tällaista näkökulmaa käytännön kenttätyön arkeen jää Tieteen tila ja taso -raportti valitettavasti kovin etäiseksi. 

Mikael Fogelholm
Ravitsemustieteen professori
Helsingin yliopisto, Elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos