Suuret haasteet – kysymisestä ja vastaamisesta

Kerrotaan, että Gertrude Stein sanoi kuolinvuoteellaan ”what is the answer?”, ja kun kukaan ei vastannut, hän jatkoi ”in that case, what is the question?”. 

Viime vuosina monet tahot eri puolella maailmaa ovat pyrkineet hahmottamaan ihmiskunnan edessä olevia suuria haasteita.  Avainsana on ’muutos’.  Mitä sellaisia suuren luokan muutoksia ihmiskunnalla on edessään – jo käynnissä olevia tai ennakoitavia – jotka jotenkin uhkaavat kolmea kestävän kehityksen peruspilaria eli taloudellista, ympäristöön liittyvää ja yhteiskunnallista kestävyyttä? 

Myös Suomen Akatemian hallitus laati vuosi sitten oman luettelonsa ihmiskunnan suurista haasteista. Tämä oli luontevaa; näyttöpohjaisen yhteiskunnallisen päätöksenteonhan tulisi perustua tutkittuun tietoon.  Suurten haasteiden määrittely on lisäksi vääjäämättömästi paitsi tiedolle perustuva, myös arvoladattuja valintoja edellyttävä teko.  Tämä koskee sekä haasteiksi katsottuja sisältöjä että sitä tapaa, miten ne käsitteellistetään.  Nämä arvot pääsevät sitten vaikuttamaan vaikkapa tiedepolitiikan suuntaamiseen siltä osin, kun painotetaan tiedon tarvetta juuri haasteiden aloilla.  Siksikin oli tärkeää, että Akatemia keskeisenä tiedepoliittisena toimijana itse määritteli oman ”agendansa”.

Suomessa kunnioitetaan tutkimusta ja ymmärretään sen rooli yhteiskunnassa. Uuden tutkimustiedon merkitystä innovaatiotoiminnassa on jo pitkään korostettu.  Viime aikoina tieteen ”hyödyllisyyden” ympärille rakentuva retoriikka on rikastunut: yhä enemmän painotetaan sitä, että tutkimus palvelee myös yhteiskunnallista päätöksentekoa eri saroilla.  Suurten haasteiden yhteydessä korostuu ihmisen rooli toimijana ja yhteiskunnan merkitys kaiken toiminnan kehyksenä.  Tämän myötä myös humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tärkeys on käynyt näkyvämmäksi.

Tieteeltä halutaan siis hyviä vastauksia suurten haasteiden aihepiireihin.  Tutkijoiden kanssa puhuttaessa korostuu kuitenkin erityisesti tutkijalähtöisen, temaattisesti sitomattoman tutkimuksen rooli Suomen tieteen kivijalkana.  Uskotaan, että tieteen paras uusiutumisen mahdollisuus on siellä, missä tutkijat itse määrittelevät mielestään tärkeimmät kysymykset.  Ristiriita on vain näennäinen: osoittaahan nyt julkistettu Tieteen tila 2012-arviointi, että esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen aloilla suuri osa ”vapaasta” tutkimuksesta eri tavoin käsitteli suuria haasteita jo ennen kuin Akatemia oli ne julkituonut.  Tieteellinen uteliaisuus ei synny tyhjiössä: jokainen tutkija on aikansa ja kulttuurinsa lapsi ja asettaa tutkimuskysymyksiä, jotka ovat sidoksissa omiin kokemuksiin ja arvoihin.

Voimme siis luottaa siihen, että tiede auttaa meitä selviämään nykyisistä haasteista: tieteellinen tutkimus antaa meille hyviä vastauksia.  Miten parhaiten tuemme sitä, että tutkijat jatkossakin jaksavat irrottautua nykyisestä haastemäärittelystä ja asettaa uudenlaisia, outojakin kysymyksiä, jotta varmimmin löytäisimme varhaiset merkit myös uusista, ennakoimattomista haasteista?

PS. Tieteen tila 2012 -raportissa suurista haasteista on sivuilla 75–83

Liisa Hakamies-Blomqvist
Suomen Akatemia, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtaja