Nouseviin aloihin kannattaa suhtautua kriittisesti

(26.11.2012)

Tieteen tila -raportti ei sisällä suuria yllätyksiä. Sen parasta antia ovat raportin lopussa olevat kehittämisehdotukset, joihin on helppo yhtyä kaikilta osin.  Raportin viesti suomalaisen tieteen tilasta jää kuitenkin jossain määrin hämärän peittoon, koska raportin antama informaatio on vaikeasti tulkittavissa.  

On kuitenkin ilmeistä, että Suomen tieteen laadullinen tila ei ole juurikaan muuttunut verrokkimaihin nähden tarkastellulla aikajaksolla. Tuotos ja panos kulkevat käsi kädessä laadullisen kehityksen lievästi lisääntyessä.  Informaation lisäämiseksi olisi ollut hyvä lisätä analyysejä, joissa tutkimuksen pääalat olisi eritelty esimerkiksi Akatemian toimikuntaluokituksen perusteella ja niitä alakohtaisesti vertailtu verrokkimaiden lukuihin. Huippuja olisi pitänyt nostaa esiin perustellusti esimerkkeinä siitä kuinka Suomestakin voidaan nousta kansainväliselle huipulle.  Ositusperiaatteen käyttö hämärtää tilastojen antamaa viestiä. Sama koskee viittausanalyysejä. Tästä johtuen tieteemme kansainvälistyminen yhteisjulkaisuineen ei näissä tilastoissa näy positiivisessa valossa vaan päinvastoin. Esimerkiksi, todennäköisesti Nobelin palkintoon johtava julkaisu Higgsin bosonista tuottaa yhden sadasosa julkaisun Suomen ”piikkiin”.

Raportin johtopäätöksissä todetaan, että yliopistojen välinen yhteistyö on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin marginaalista. Sitä pitäisi tukea lisääntyvässä määrin strategisen rahoituksen kautta.  Parhaimmillaan tästä on jo syntynyt valtakunnallisesti toimivia yhteisiä hankkeita ja laitoksia. Erinomainen esimerkki jälkimmäisestä on viiden yliopiston yhteinen Fysiikan tutkimuslaitos, jonka kansallisena vastuuna on Suomen CERN-tutkimuksen koordinointi ja harjoittaminen. Hiljattain julkaistun Fysiikan tieteenala-arvioinnin paneeli piti sen roolia poikkeuksellisen onnistuneena luovan ja monipuolisen ilmapiirin luojana tutkimukselle ja opetukselle yhteistyössä jäsenyliopistojen kanssa. Toisaalta suurena ongelmana tiedeyhteisössä koetaan, että arvokkaisiin mittalaitteisiin sekä niiden suunnitteluun ja kehitykseen ei ole tarjolla pysyvää ja ennakoivaa rahoitusmekanismia. Useat luonnontieteiden ja tekniikan huippututkimusyksiköistä ovat laskennallisia tai teoreettisia ryhmiä, mikä osittain on seurausta kokeellisten mittalaitteistojen riittämättömästä rahoituksesta. Esimerkiksi fysiikassa tällä hetkellä toimivista huippuyksiköistä vain kaksi keskittyy kokeelliseen tutkimukseen.

Fysiikan tieteenala-arvioinnissa nousi esiin, että Akatemian rahoitus on sirpaloitunut ehkä liiankin pieniin hankkeisiin. Paneelin suositus olikin, että nykyistä suurempi osa rahoituksesta osoitettaisiin suuremmille huippuyksikköjen tapaisille kokonaisuuksille, mikä edesauttaisi rekrytointivalmiuksia ja muuntumiskykyä uusien avausten suuntaan.

Kysymys uusista avauksista on mielenkiintoinen. ”Hot spotien” ja nousevien uusien alojen tunnistaminen on vaikeaa. Esimerkiksi 20 vuotta sitten aika harva olisi osannut ennakoida kosmologian tai nanotekniikan kehitystä. Nouseviin aloihin kannattaa suhtautua kriittisesti: oman tutkimuksen ja kentän pitkäjänteinen kehittäminen voi ajaa asiaa enemmän eteenpäin kuin säntääminen tieteen muotisuuntauksien mukana. Eli, tuntuva tuki laadukkaasti toimiville avoimille ja luoville tutkimusinfrastruktuureille on mielestäni ainoa oikea tie myös ”uusien” avauksien menestykselliseen tuottamiseen. Laadukas toiminta koostuu monista osatekijöistä, joista tärkeimmät ovat korkeatasoiset tutkijat, tekemisen kulttuuri ja riittävä taloudellinen pohja.

Luonnontieteiden ja tekniikan alojen vetovoimaisuus tarvitsee piristysruiskeen. Samaan aikaan, kun yhteiskunta on yhä riippuvaisempi näiden alojen tuottamasta tiedosta ja toimintatavoista, sen aito kiinnostus koulutus- ja tutkimuspuolella on hiipumassa. Olemme enenevässä määrin ajautumassa ”ulkopuolisen ” tuotannon varaan. Tilanne on jossain määrin ironinen, koska tänä päivänä tutkimus avaa maailmankuvaamme ennennäkemättömällä tavalla. Tiedeyhteisön on tartuttava voimallisemmin luomaan kontakteja ympäröivään yhteiskuntaan, tiedon käyttäjiin ja suureen yleisöön.

Poikkitieteellisyys on houkuttelevan kiintoisa käsite, jonka käytännön toteuttaminen ei ole yksinkertainen asia. Se vaatii uutta ajattelutapaa, jossa on kyettävä sovittamaan menestyksellisesti yhteen tutkimuksen laatukriteerit, riskit ja rahoituksen turvaaminen. Poikkitieteellisyys ei saa olla itsetarkoitus, vaan sen lopullisena tavoitteena tulee olla uuden kestävän tutkimussuunnan luominen. Perustutkimuksen rahoituksen niukkuus ajaa tutkimusta liiankin vahvasti kohti monitieteisyyttä perustutkimuksen kustannuksella. Tieteen tila -raportissa on esitetty analyysi yhteiskunnan ja ihmiskunnan suuriin haasteisiin liittyvästä poikkitieteellisestä tutkimuksesta Suomessa. Tällaisella tutkimuksella on luonnollisesti tilaus yhteiskunnallisesta näkökannasta. Nyt olisi kuitenkin aika tarkastella myös sitä kriittisesti tieteen omilla laatukriteereillä arvioituna.

Juha Äystö

Johtaja
Fysiikan tutkimuslaitos (HIP)