KY-alojen tiedestrategia voisi syntyä työpajoissa

Nyt valmistunut Tieteen tila 2012 -kartoitus tuotti humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen osalta runsaasti uusia oivalluksia. Mielestäni prosessin tärkein vaihe oli syksyn 2011 tieteenalakohtainen pienryhmätyö: yhteensä 13 eri alan tutkijoista koostuvaa ryhmää analysoi alansa nykytilannetta. Huomiota saivat ulkoiset muutokset toimintaympäristössä yliopistouudistus mukaan lukien. Ennen muuta huomio kiintyi kuitenkin itse tieteenalan kehitykseen. Alan vahvuudet, heikkoudet, kehittämistarpeet ja uhkakuvat saivat kaikki huomiota – kuten myös tieteenalan jatkuvuuden turvaaminen eli tohtorikoulutus ja tutkijanuranäkymät.

Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta sai vuodenvaihteessa käyttöönsä erinomaiset raportit. Niistä hahmottui KY-alojen kokonaiskuva ongelmineen ja ilonaiheineen. Toimikunnassa käynnistyi hedelmällinen jatkopohdiskelu: mitä yhteisiä kehittämistarpeita eri tieteenaloilla on, missä on kenties eniten eroavuutta, mihin suuntaan olisi tärkeää edetä?  Ja ennen muuta, mikä tässä olisi Suomen Akatemian rooli?

Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan jäsenille oli pieni hämmästyksen ja ilon aihe se, ettei KY-alojen monimuotoinen, 14 tieteenalan kenttä ollut analyyseissään ja kehitysnäkymissään mitenkään ristiriitainen tai eripurainen. Toisistaan riippumatta eri alat näkivät esimerkiksi toimintaympäristön muutoksissa tai tohtorikoulutuksen kehittämisessä samoja piirteitä ja tarpeita. Vielä kiintoisampaa oli se, että itse tieteenalojen kehitysnäkymien osalta tunnelmat olivat samansuuntaiset. Ilon ja ylpeyden aiheena on lisääntynyt tieteidenvälisyys ja monitieteisyys. Usealla alalla on harpattu myös vahvaan kansainvälisyyteen sekä toiminnassa että julkaisukäytännöissä.

Optimistinen tilannearvio KY-alojen lisääntyvästä yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta oli niin ikään yhteinen. Esimerkiksi useat Suomen Akatemian määrittelemistä suurista haasteista vaativat ehdottomasti juuri kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevaa tutkimusta. Tässä piilee runsaasti hyviä mahdollisuuksia – niihin vain pitää kyetä tarttumaan.

Tieteenalan kehittymisessä avaintekijä on viime kädessä itse tutkija. KY-alojen tulevaisuus edellyttää sitä, että niille jatkossakin rekrytoituu lahjakkaita, motivoituneita, sitkeitä ja ennakkoluulottomia tutkijoita, joita ajaa eteenpäin tieteellinen intohimo eli suoranainen pakko löytää uutta, ottaa riskiä, laajentaa näkökulmia ja menetelmiä!  Nämä avainhahmot on löydettävä, heidän kehitystään ja tutkimusmahdollisuuksiaan on tuettava ja heidän tuloksiaan on hyödynnettävä.

Tässä prosessissa Suomen Akatemia on tärkeä toimija. Sen järjestämä korkeatasoinen arviointi auttaa löytämään juuri ne tutkijat, joille on erityisen perusteltua tarjota määräaikaista rahoitusta tutkijanuran edistämiseksi; nimenomaan määräaikaista, sillä pysyvää työpaikkaa on itse kunkin etsittävä yliopistoista tai muualta yhteiskunnasta.  Toki Akatemia tarjoaa eri rahoitusmuotojensa kautta tehostettuja tutkimusmahdollisuuksia myös jo paikkansa yliopistoissa vakiinnuttaneille tieteen huipputoimijoille.

Riittääkö tämä KY-tieteenalojen kehityksen kokonaisvaltaiseksi turvaamiseksi?  Vai tulisiko Akatemian tehdä vielä muutakin? Kyllä vain: Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta onkin kirjannut TT-raporttiin yhden uuden toimenpiteen omana suosituksenaan. Toimikunta toivoo, että humanistis-yhteiskuntatieteellisille aloille ryhdyttäisiin entistä määrätietoisemmin kehittämään yhteistä kansallista tutkimusstrategiaa.

Keskeiseksi välineeksi tässä työssä toimikunta ehdottaa TT-prosessissa hyväksi koettua alakohtaista tarkastelua, joka olisi säännöllistä. Näin voitaisiin laadukkaasti – ja sitä paitsi varsin kohtuullisin kustannuksin! – kartoittaa eri alojen ajankohtaisia erityisteemoja, erityisongelmia ja kehittämistarpeita sekä hahmottaa tulevaisuuden suuria linjauksia.  Korkeatasoiset, innostuneet tutkijat suoraan kentältä antaisivat näissä työpajoissa tärkeän panoksen Suomen tieteen hyväksi. Akatemia vastaisi prosessin koordinaatiosta.

Tieteen tilan tarkastelulle ja etenkin uusien ratkaisujen etsimiselle pelkkä kolmivuotinen tai edes kaksivuotinen strategiatyö on liian hidas ja jähmeä väline.

Nyt esitetty malli eli tieteenalakohtainen kehittämistyö Akatemian johdolla mahdollistaisi myös eri alojen luontevan toinen toisiltaan oppimisen – sillä työpajoissa voisi kenties aika ajoin kokeilla erilaisia sekoituksia. Miten olisi, voivatko oikeustieteet ja taiteiden tutkimus antaa jotain toisilleen?

Aila Lauha
Professori, Helsingin yliopisto
Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan puheenjohtaja