Vesa Saarikoski

Dosentti Vesa Saarikoski
Turun yliopisto
p. (02) 333 5368

Väli-Eurooppa kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan aikana poliittiset toimijat ja heidän toimintaansa analysoineet tutkijat elivät "selkeässä maailmassa", jota jäsensi lännen ja idän vastakkainasettelu ja sen blokit. Kun eurooppalainen yksipuoluesosialismi romahti ja sen ytimessä ollut Neuvostoliitto hajosi 80- ja 90-lukujen taitteessa, päädyttiin tilanteeseen, jossa maailmanjärjestyksen näennäinen selkeys hajosi. Kuitenkin sekä politiikka että tutkimus tarvitsevat malleja maailmasta omien lähtökohtiensa tunnistamiseksi - ja kun on kysyntää, on myös tarjontaa.

Francis Fukuyama, joka työskenteli Yhdysvaltain ulkoministeriön poliittisella suunnitteluosastolla, julkaisi kesällä 1989 artikkelin "The End of History?" ja myöhemmin kirjan "The End of History and the Last Man". Hänen ydinsanomansa oli, että markkinatalous ja läntinen liberaalinen demokratia ovat ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste, jota kohti kaikki kulkevat.

Fukuyaman yksiviivaisen näkökulman haastoi tuoreeltaan vuoden 1989 murrosta Euroopan näkökulmasta tarkkaillut BBC:n kirjeenvaihtaja Misha Glenny vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassaan "The Rebirth of History. Eastern Europe in the Age of Democracy". Hänen näkemyksensä mukaan: "The goal of modern Western democracy may be appealing in theory to most East Europeans, but they are concerned first to ensure a basic standard of living for their children. This fundamental consideration is something that policy makers in Western Europe invariably overlook. Far from coming to an end, history is being reborn."

Vieläkin selvemmin Fukuyaman näkemyksen kyseenalaisti Samuel P. Huntington kesällä 1993 julkaisemassaan artikkelissa "The Clash of Civilizations?", jonka hän sitten lavensi kirjaksi "The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order". Persianlahden sodan jälkeen ja keskellä Bosnian sotaa vuoden 1989 euforia oli karissut, ja Huntington otti lähtökohdakseen sivilisaatioiden vastakkaisuuden. "Political boundaries increasingly are redrawn to coincide with cultural ones: ethnic, religious, and civilizational. Cultural communities are replacing Cold War blocs, and the fault lines between civilizations are becoming the central lines of conflict in global politics."

*       *       *

Kun tarkastellaan näitä kolmea tulkintaa välieurooppalaisen vyöhykkeen - Saksan ja Venäjän väliin jäävän, Suomesta ja Karjalasta Balkanille ulottuvan alueen - näkökulmasta, kaikilla on oma mielekkyytensä vaikkakin
tulkinnat voidaan myös kyseenalaistaa. Fukuyaman euforia ja optimismi, jossa samalla kaikui kylmän sodan voittaneen ideologian ääni, on kymmenen vuoden aikana monella tapaa haastettu. Silti monessa suhteessa vallitseva siirtymätalousajattelu, pahimmillaan suorainen "transitologia" näyttää määräävän suhtautumista entisiin kansandemokratioihin ja Neuvostoliiton alueisiin.

Välieurooppalainen alue on dualistisessa traditiossa mieluusti alueellistettu joko itään tai länteen. Kylmän sodan aikana alue selitettiin Neuvostoliiton kautta, ja nyt se näyttää kinnostavan lähinnä EU:n ja NATO:n laajentumiskohteena. Alueen maat ja kansat ovat "siirtymätalouksia", matkalla yhdestä toiseen, sosialismista markkinatalouteen ja demokratiaan, idästä länteen. Vaikka kielikuvamme ja ennusteemme mieluusti palautuvat
aluetta rajaaviin reunaehtoihin, ne kuvaavat vain yhtä totuutta ja, vanhaa kliseetä lainaten, voittajien historiaa - ja kylmän sodan jälkeisen voittajien ideologian Fukuyama on kirjoituksissaan ilmaissut.

Fukuyama nosti myös esiin antiikin filosofiasta tutun thymoksen käsitteen. Thymos viittaa tunnustuksen ja arvostuksen saamiseen yhtenä inhimillisen elämän perustarpeena. Fukuyaman näkökulmasta liberaali demokratia ja markkinatalous antavat parhaat mahdollisuudet yksilön thymoksen täyttymiselle, jonka ensimmäinen edellytys ovat ihmisoikeudet.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että välieurooppalaisella vyöhykkeellä yksilöä keskeisemmässä asemassa on ollut kollektiivinen thymos. Kansat ovat ottaneet nationalismin identiteettinsä ja thymoksena lähtökohdiksi, ja
ideaalina on usein nähty yhtenäisvaltio. Misha Glennyn argumentti "historian paluusta" on monessa mielessä relevantti. Uudet ja yksipuoluesosialismin internationaalisista puitteista vapautuneet valtiot ovat hakeneet uuden asemansa oikeutusta historiasta. Historian käyttö politiikan ja erityisesti nationalistisen politiikan perusteluina on tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen ilmiö. Vahva kansallisen historiankirjoituksen traditio liittyy jokaisen nuoren kansakunnan historiaan, ja konfliktitilanteissa askel propagandaan on lyhyt.

Identeetti edellyttää itsensä mieltämistä, joka tuskin voi tapahtua ilman vieraan tunnistamista. Konkreettisimmillaan "me" ja "muukalaiset" erotetaan toisistaan rajalla. Samuel P. Huntingtonin eurooppalainen sivilisaatioraja piirtyy välieurooppalaiselle vyöhykkeelle erottaen toisistaan läntisen (katolisen ja luterilaisen) ja itäisen (ortiodoksisen) sivilisaation. Sivilisaatiorajan mielekkyydestä (ja esimerkiksi sen suhteesta EU:n laajentumisproblematiikkaan) voidaan esittää erilaisia mielipiteitä, mutta sitä ei voi kiistää, etteivätkö kautta historian erilaiset lännen ja idän rajat olisi kulkeneet tällä vyöhykkeellä. Myös nykyinen sosioekonominen raja rikkaan lännen ja köyhän idän välillä asettuu sinne.

Näiden kolmen esimerkinomaisen tulkinnan ja niiden ytimessä olevien lähtökohtien (Fukuyama: absoluuttinen siirtymä-ideologia; Glenny: historian paluu ja alueellinen pluralismi; Huntington: raja ja vastakkainasettelu)
lisäksi on tietysti esitetty monia muitakin. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa uudesta alueellisuudesta (regionalismi) on painotettu valtioiden vähenevää merkitystä rajat rikkovan alueellisen yhteistyön kasvaessa.

*       *       *

Edellä esitetyt lähtökohdat, avoimina ja kriittisesti kyseenalaistettuina, ovat osa sitä näkökulmaa, josta Väli-Eurooppa -tutkimus ja -projekti tarkastelee kyseessä olevaa vyöhykettä kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa. Ytimessä on näkemys idän ja lännen vuorovaikutuksen ja vastakkainasettelun ylläpitämästä historiallisesta Väli-Euroopasta.
Euroopan jakojen ja idän ja lännen vastakkaisuuden historia ja mielikuvat indikoivat ja ruokkivat väliin jäävää vyöhykettä, Väli-Eurooppaa. Länsi- ja Itä-Rooman raja vedettiin 300-luvun lopussa Illyricumin maakuntaan Drina-jokea mukaillen; nykyinen Slovenia ja pääosat Kroatiaa ja Bosniaa jäivät Länsi-Roomalle. Samaa rajaa mukaili myös kristikunnan jakaantuminen roomalaiskatoliseen ja kreikkalaiskatoliseen kirkkoon 1000-luvun puolivälissä. Viimeaikaisessa keskustelussa Huntington, kuten mainittu, on sivilisaatioita painottavan tulkinnan näkökulmasta korostanut tämän rajan merkitystä myös tälle päivälle. Itse asiassa Huntington antaa tästä lähtökohdasta yksioikoisen vastauksen kysymykseen "missä Eurooppa loppuu".  "Eurooppa loppuu siellä missä läntinen kristinusko loppuu ja islam ja ortodoksisuus alkavat." Eurooppa siis "loppuu" Balkanilta Karjalaan ulottuvalla rajalla. Ex-Jugoslavian alueella tämä raja erottaa katoliset sloveenit ja kroaatit muista entisen Jugoslavian kansoista. Toinen tapa on nähdä tämä raja yhtenä niistä eurooppalaisen lännen ja idän elastisista rajoista, joiden jännityksestä mutta myös kanssakäymisestä Väli-Eurooppa on muodostunut.

Vuosituhannen taitteeseen voi sijoittaa Länsi- ja Itä-Euroopan alun kuten unkarilainen historioitsija Jeno Szucs on tehnyt: "Vuosituhannen taitteen jälkeen eurooppalainen historia alkoi kehittyä - -  kahdesta navasta (Karolingien valtakunnan perillisistä ja Bysantista) absorboimalla välissä olevan alueen ja sen heterogeenisen maailman, joka sijaitsi kaukana pohjoisessa." Siellä missä itä ja länsi kohtasivat oli siis "välissä oleva alue ja kaukainen heterogeeninen pohjoinen" eli Väli-Eurooppa.

Maantieteellisesti Väli-Eurooppa viittaa Suomesta ja Karjalasta Balkanille ulottuvaan vyöhykkeeseen. Se ei kuitenkaan ensisijaisesti ole alueen määritys rajoineen. Väli-Euroopan voisi pikemminkin määritellä geohistorialliseksi ilmiöksi ja eurooppalaisen idän ja lännen rajaproblematiikaksi. Väli-Eurooppaa yhdistävä kokemus ja alueen määrittäjä on moniulotteinen eurooppalaisen lännen ja idän raja. Tämä raja on yhä vaikuttava antiikista periytyvä mielikuva Kreikan ja Persian vastakkaisuudesta, johon usein liittyy etuvartioajattelu. Se on Länsi- ja Itä-Rooman kulttuurinen raja sekä raja katolisen ja ortodoksisen maailman välillä. Se on raja katolisen Habsburg-imperiumin ja osmanien islamilaisen imperiumin välillä. Se on myös raja saksalaisen ja venäläisen maailman välillä ja kylmän sodan aikana se oli raja kahden erilaisen yhteiskuntajärjestyksen välillä. Välieurooppalainen raja on myös sosio-ekonominen raja vauraan lännen ja köyhän idän välillä. Poliittisesti ja sotilaallisesti Väli-Eurooppaa on pitänyt yllä läntisten ja itäisten imperiumien taistelu, ja näiden valtojen näkökulmasta pienten kansojen välieurooppalainen vyöhyke on ollut houkutteleva laajentumiskohde.

1980- ja 90-lukujen taitteessa se, mikä oli opittu tuntemaan monoliittisena Itä-Eurooppana (Neuvostoliitto ja kansandemokratiat) pluralisoitui nopeasti. Nyt voidaan hahmottaa sen jakaantuneet (osin päällekkäisiin) alueisiin: Itämeren alueeseen, itäiseen Keski-Eurooppaan, Balkaniin ja redusoituneeseen Itä-Eurooppaan. Väli-Eurooppa -näkökulmasta keskeinen kysymys kuuluu: onko kylmän sodan jälkeisellä ajalla yhä olemassa rajoja ja vastakkainasetteluja, jotka ylläpitävät Väli-Eurooppaa? EU:n itälaajentumisen raja? Sosiekonominen raja? Venäläisen maailman raja? Vaiko sellainen mentaalinen raja, jota virolainen kirjailija Tonu Onnepalu on kuvannut:

"Rajaa ei enää merkitse piikkilanka vaan piikkilangan puuttuminen: se että jokainen voi joka paikassa valita ja on pakotettu valitsemaan. Raja on meidän päässämme - ehkä se on aina ollutkin pelkästään siellä. Nyt se on vain tullut näkyviin. Tuntomerkit, nimitykset, luokitukset ovat kielemme ja ajattelumme välttämättömiä välineitä. Mutta yhtä välttämätöntä on vapautua niistä. Ne eivät saa jäädä siihen, siihen missä ne ovat, eivätkä sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Raja on saatava pois meidän päästämme. On helppoa puhua ja ajatella ikään kuin Itä ja Länsi, hyvä ja paha, tämän- ja tuonpuoleinen olisivat todella olemassa. Mutta jonain hetkenä voi osoittautua mahdottomaksi jatkaa tällaista ajattelutapaa."