Juha Honkkila

Juha Honkkila
Tutkija, Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitos sekä Suomen Akatemian projekti "Institutionaalinen muutos Venäjän taloudessa".
p. (09) 191 8878

Institutionaalinen muutos Venäjän taloudessa - yksityistäminen ja hyvinvointikustannukset

Venäjän ja muiden siirtymätalousmaiden taloudellisesta ja poliittisesta murroksesta viimeisen vuosikymmenen aikana on käyty keskustelua monella eri tasolla. Hyvin usein ollaan maiden suorituskykyä ja reformien onnistumista mitattu talouskasvun avulla (kts. taulukko 1). Tuotannon kasvun käyttö maiden välisessä vertailussa on sinänsä perusteltua. Resurssien käyttö ei ollut kovin tehokasta sosialistisessa taloudessa ja tuotannon tehokkuuden lisääminen on eräs näkyvimmistä merkeistä siirtymisessä kohti markkinapainotteisempaa talousjärjestelmää.

Reformit eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet pelkästään valtioiden taloudellisiin muuttujiin. Hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta ovat eräät institutionaaliset muutokset vähintään yhtä tärkeitä kuin talouskasvu. Eräs tällainen institutionaalinen muutos, jota on mitattu lähinnä tehokkuus- ja kasvumittareilla on omistusrakenteiden nopea muutos.

Yksityistämisprosessi käynnistettiin lähes kaikissa siirtymätalousmaissa erittäin nopeasti. Perusteluna tälle oli se, että yksityistäminen olisi luonnollisin tapa poistaa suunnitelmatalouden perintönä jääneen yrityssektorin ongelmat. Sosialistinen yritys toimi niin sanotulla pehmeällä budjettirajoitteella, jolla tarkoitetaan sitä että yritysten ei tarvinnut toimia tehokkaasti, koska valtio ylläpiti myös tappiollisia yrityksiä. Täystyöllisyysideologian vuoksi useissa yrityksissä oli enemmän työvoimaa kuin olisi ollut tarpeellista, fyysinen pääoma oli vanhentunutta ja yritykset valmistivat monessa tapauksessa tuotteita, joille ei ollut olemassa markkinakysyntää.

Länsimaisissa markkinatalousmaissa kehitettyjä teorioita yritysten yksityistämisestä on kuitenkin hyvin vaikeaa soveltaa sellaisenaan siirtymätalousmaihin. Ensinnäkin, useiden sukupolvien ajan sosialistisessa taloudessa eläneet ihmiset eivät hetkessä käsitä yksityisomistuksen merkitystä. Lisäksi siirtymätalousmaissa yksityistäminen ei koske vain muutamia suuryrityksiä vaan hyvin suurta osuutta taloudessa toimivista yrityksistä. Näin ollen koko omistusrakenne ja sekä omaisuuden että tulon jakautuminen muuttuvat radikaalisti hyvin lyhyessä ajassa. Tällä on oma merkityksensä yksityistämispolitiikalle. Vaikka tehokkuus- ja kasvutekijät ovat merkittävässä asemassa, ei sosiaalisia ja tulonjaollisia näkökantoja voida täysin unohtaa.

Venäjän ja muiden siirtymätalousmaiden taloudellisesta ja poliittisesta murroksesta viimeisen vuosikymmenen aikana on käyty keskustelua monella eri tasolla. Hyvin usein ollaan maiden suorituskykyä ja reformien onnistumista mitattu talouskasvun avulla (kts. taulukko 1). Tuotannon kasvun käyttö maiden välisessä vertailussa on sinänsä perusteltua. Resurssien käyttö ei ollut kovin tehokasta sosialistisessa taloudessa ja tuotannon tehokkuuden lisääminen on eräs näkyvimmistä merkeistä siirtymisessä kohti markkinapainotteisempaa talousjärjestelmää.

Reformit eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet pelkästään valtioiden taloudellisiin muuttujiin. Hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta ovat eräät institutionaaliset muutokset vähintään yhtä tärkeitä kuin talouskasvu. Eräs tällainen institutionaalinen muutos, jota on mitattu lähinnä tehokkuus- ja kasvumittareilla on omistusrakenteiden nopea muutos.

Yksityistämisprosessi käynnistettiin lähes kaikissa siirtymätalousmaissa erittäin nopeasti. Perusteluna tälle oli se, että yksityistäminen olisi luonnollisin tapa poistaa suunnitelmatalouden perintönä jääneen yrityssektorin ongelmat. Sosialistinen yritys toimi niin sanotulla pehmeällä budjettirajoitteella, jolla tarkoitetaan sitä että yritysten ei tarvinnut toimia tehokkaasti, koska valtio ylläpiti myös tappiollisia yrityksiä. Täystyöllisyysideologian vuoksi useissa yrityksissä oli enemmän työvoimaa kuin olisi ollut tarpeellista, fyysinen pääoma oli vanhentunutta ja yritykset valmistivat monessa tapauksessa tuotteita, joille ei ollut olemassa markkinakysyntää.

Länsimaisissa markkinatalousmaissa kehitettyjä teorioita yritysten yksityistämisestä on kuitenkin hyvin vaikeaa soveltaa sellaisenaan siirtymätalousmaihin. Ensinnäkin, useiden sukupolvien ajan sosialistisessa taloudessa eläneet ihmiset eivät hetkessä käsitä yksityisomistuksen merkitystä. Lisäksi siirtymätalousmaissa yksityistäminen ei koske vain muutamia suuryrityksiä vaan hyvin suurta osuutta taloudessa toimivista yrityksistä. Näin ollen koko omistusrakenne ja sekä omaisuuden että tulon jakautuminen muuttuvat radikaalisti hyvin lyhyessä ajassa. Tällä on oma merkityksensä yksityistämispolitiikalle. Vaikka tehokkuus- ja kasvutekijät ovat merkittävässä asemassa, ei sosiaalisia ja tulonjaollisia näkökantoja voida täysin unohtaa.

Taulukko 1. Bruttokansantuotteen kasvu siirtymätalousmaissa 1989-1997, 1989 = 100.

Tulonjakoerojen kasvaminen on ollut ennennäkemättömän nopeaa etenkin entisen Neuvostoliiton alueella. Tämä kehitys oli odotettavissa, sillä sosialistisissa talouksissa tuloerot olivat pienempiä kuin muualla Euroopassa ja kehittyneissä teollisuusmaissa keskimäärin (kts. taulukko 2). Pieni tuloerojen kasvu ei sinänsä ole ongelmallista, koska liian tasainen tulonjako aiheuttaa kannustinongelmia. Jos koulutuksen ja työpanoksen tuotto ei ole merkittävä, ei työntekijöillä tai yritysjohtajilla ole välttämättä insentiivejä toimia tehokkaimmalla mahdollisella tavalla tai hankkia kasvun kannalta tärkeää henkistä pääomaa. Tehokkaan työpanoksen palkitseminen todennäköisesti lisää tuottavuutta yritys- ja yksilötasolla, mikä onkin ollut eräs yksityistämisen teoreettisista  perusteista.

Koko yhteiskunnan tasolla liian suuri ja liian nopea tuloerojen kasvu aiheuttaa kuitenkin toisenlaisia ongelmia. Jos tuloerot kasvavat taloudellisella taantumakaudella, lisääntyy maan köyhyysaste. Sosialistisen järjestelmän romahtaminen johti kaikissa eurooppalaisissa siirtymätalousmaissa eripituiseen lamakauteen. Tämä yhdistettynä tulonjakoa kuvaavan Gini-kertoimen kasvuun on lisännyt köyhyysastetta lähes kaikissa em. maissa. Erityisen paha tilanne on ollut Venäjällä, jossa bruttokansantuote on viimeisimpien arvioiden mukaan vain hieman yli puolet vuoden 1989 tasosta,  ja joka on tulojen jakautumisen suhteen muuttunut muutamassa vuodessa skandinaavisen hyvinvointivaltion kaltaisesta maasta Latinalaisen Amerikan malliseksi yhteiskunnaksi, jossa rikkaiden ja köyhien väliset tuloerot ovat valtavat.

Taulukko 2. Tulonjako ja köyhyysaste valikoiduissa maissa.

Tässä esityksessä en kuitenkaan tämän enempää puutu epätasaisen tulonjaon aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin, kuten köyhyys ja syrjäytyminen, vaan käsittelen tulonjakoa yhtenä kansantalouden hyvinvointifunktion osana. Eräät taloustieteilijät pitävät bruttokansantuotteen kasvua ja hyvinvointia synonyymeinä, mutta mielestäni asiaa tulee tarkastella paljon laajemmin. Samuelsonilainen kokonaishyvinvointifunktio perustuu ajatukseen tulojen vähenevästä rajahyödystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikkapa sadan ruplan tulonsiirto rikkaimmalta yksilöltä köyhimmälle lisää kansantalouden kokonaishyvinvointia, koska köyhimmälle yksilölle tästä sadan ruplan lisätulosta koituva hyvinvoinnin lisäys on suurempi, kuin rikkaimmalle koituva hyvinvoinnin väheneminen. Jos ajatellaan asiaa talouskasvun kannalta, ei kasvuorientoitunut politiikka välttämättä lisää kokonaishyvinvointia. Samankaltaista numeerista esimerkkiä käyttääkseni: talousreformi, joka lisää rikkaimman yksilön tuloja 101 ruplalla, mutta vähentää köyhimmän yksilön tuloja 100 ruplalla, lisää talouskasvua, mutta tuskin lisää kansantalouden kokonaishyvinvointia.

Asiaa voidaan tarkastella graafisesti yksinkertaisessa kahden yksilön taloudessa (kuvio 1). Suora X1X2 kuvaa yksilöiden budjettirajoitetta tasaisen tulonjaon tapauksessa. Tällöin yksilöiden kokonaishyvinvointia kuvaa indifferenssikäyrä I. Jos tulonjako on epätasainen eli budjettirajoitetta kuvaa suora X1'X2' (huomaa että X1 + X2 = X1' + X2' eli kokonaistulo on sama molemmissa tapauksissa) pääsevät yksilöt enintään alempaa hyvinvointitasoa kuvaavalle indifferenssikäyrälle I'. Näin ollen tulonjakoerojen kasvaminen vähentää yksilöiden yhteenlaskettua hyvinvointia.

Kuvio 1. Kokonaishyvinvointi samalla kokonaistulolla kahden yksilön taloudessa.

Hyvinvointivaikutusten tarkasteleminen nopeasti muuttuvassa taloudessa on kuitenkin syytä aloittaa yritystasolta. Päätökset tuotannon, työttömyyden ja tuloerojen muutoksista ovat peräisin yritysten omistus- ja johtamisrakenteissa tapahtuvista taloudellisista ja institutionaalisista muutoksista. Kun valtion sisällä tapahtuu jokin merkittävä taloudellinen tai poliittinen murros, muuttuu yksilöiden käyttäytyminen usein tavalla, jota on vaikea ennakoida. Siirtymätalouksissa ei voida varmasti ennustaa, periytyvätkö sosialistisen yrityksen tavoitteet yrityksen päätöksenteossa ja miten pitkäksi ajaksi, vai siirrytäänkö nopeasti markkinatalouksien tapaan voittojen maksimointiin. Yrityksen omistajien ja managereiden tavoitefunktioiden muuttumista ja sen seurauksia on tutkittu taloustieteellisessä kirjallisuudessa tämän vuosikymmenen aikana runsaasti. Ongelman monimuotoisuus on ymmärretty ja neoklassisen markkinatalouden oletukset eri toimijoiden maksimointifunktioista on nähty sopimattomiksi entisiin sosialistitalouksiin. Tähänastiset tulokset eivät kuitenkaan mielestäni täysin kuvaa yksityistämisprosessin vaikutuksia koko talouden kannalta.

Teoreettisesti ajateltuna on yritysreformin vaikutuksia tutkittaessa otettava huomioon kaksi seikkaa. Ensinnäkin, talouden toimijat ovat erilaisia, kuten edellisessä kappaleessa todettiin. Lisäksi, omistusoikeuksia on erilaisia ja eri omistusoikeustyypit tulee erottaa, sillä sama yksilö ei välttämättä vasta toisaalta yrityksen rahavirroista ja toisaalta sen muusta päätöksenteosta. Käyttämässäni yksinkertaisessa mallissa on kaksi erilaista omistajaa jotka vastaavat yrityksen rahoituksesta ja kaksi erilaista manageria jotka vastaavat työvoiman irtisanomisista ja työpanoksen tehokkuudesta.

Lähtökohtana on sosialistisen talouden yritys. Tällaisen yrityksen omistajalla (tyyppi Os) ei ole omaa pääomaa yrityksen fyysisen pääoman uudistamiseen, mutta jolla on "suhdepääomaa" jonka avulla yritys voi toimia pehmeällä budjettirajoitteella. Yrityksen manageri (tyyppi Ms) saa hyötyä liikatyövoimasta, jolloin hän ei irtisano työvoimaa, eikä toisaalta myöskään kykene antamaan tehokasta työpanosta jotta yritys voisi toimia tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Toinen ääripää on markkinatalouden ehdoilla toimiva yritys, jonka omistaja (tyyppi Op) ymmärtää fyysisen pääoman uudelleenjärjestelyn tarpeen ja pystyy sen rahoittamaan, ja jonka manageri (tyyppi Mp) toimii voitonmaksimoijana ja irtisanoo tarpeettoman työvoiman. Näiden kahden omistaja- ja managerityypin kombinaatioista syntyy kaksi muuta yritystyyppiä, joita voidaan kutsua osittain reformoiduiksi yrityksiksi.

Eri omistusmuotojen synnyttämien yritysten seuraukset kansantaloudelle ovat hyvin erilaisia. Vertailemalla erityyppisten yritysten vaikutuksia tuotantoon, työttömyyteen ja valtion maksamiin tulonsiirtoihin, voidaan vetää johtopäätöksiä eri yksityistämispolitiikkojen hyvinvointivaikutuksista. Tähänastiset tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet vertailemaan eri reformimuotojen vaikutuksia lähinnä tuottavuuteen ja ainoastaan yritystasolla.

Johtopäätökset yksityistämisestä siirtymätalousmaissa ovat toistaiseksi painottaneet sitä, että kaikki yksityistämisen ja yritysreformien esteet tulisi purkaa ja antaa yritysjohdolle mahdollisuus toimia voittoja maksimoivalla tavalla. Jos yritys ryhtyy välittömästi omistusoikeuksien siirtymisen jälkeen toimimaan kuten markkinatalouden yritys, johtaa tämä nopeaan fyysisen ja henkisen pääoman kasvuun ja liikatyövoiman irtisanomisiin, sekä tuotannon nopeaan kasvuun. Yrityksille välttämättömän uudelleenjärjestelyn kannalta tämä on paras mahdollinen vaihtoehto. Yksityistämisen esteenä ovat kuitenkin erityisesti Venäjällä olleet vanhat yritysjohtajat sekä työntekijäomistus, joka on aiheuttanut tilanteita, joissa liikatyövoimaa on ylläpidetty turhaan.

Oma tutkimukseni ei suurilta osin poikkea niistä johtopäätöksistä, joita on vedetty omistajien ja managereiden tavoitefunktioiden vaikutuksista yrityksen uudistushalukkuuteen ja tuottavuuden kasvuun. Yritys, jonka omistaja on tyyppiä Op ja manageri tyyppiä Mp on mikrotaloudelliselta kannalta tehokkain mahdollinen omistusmuoto. Sen sijaan sosialistisen yrityksen kaltainen yhdistelmä omistaja Os ja manageri Ms on tehoton ja pidemmällä aikavälillä mahdoton selviytymään uudenlaisessa talousjärjestelmässä. Osittain reformoidut yritystyypit sijoittuvat näiden kahden tyypin välille tuotannon suhteen. Ne pystyvät osittain lisäämään yrityksen tehokkuutta. Kokonaisuutena ajateltuna on kuitenkin yritysreformilla selkeästi kaksi hyvin erilaista vaikutusta. Yritystyypit, jotka lisäävät tuottavuutta eniten, aiheuttavat työttömyyttä. Vaikka tämä ei yksittäisen yrityksen kannalta olekaan kovin merkittävä asia, niin kansantalouden kannalta työttömyyden ja siitä seuraavan epätasaisen tulonjaon vaikutukset eivät ole helposti sivuutettavissa.

Käyttämällä edellä kuvailemaani Samuelsonilaista hyvinvointifunktiota muuttuvat yritysjohdon ja managereiden tavoitteista johdetun yksityistämisteorian tulokset. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hyvinvoinnin mittarina ei enää käytetä pelkästään tuotannon kasvua, vaan myöskin tulonjaon muutosta. Tuotannon kasvu vaatii irtisanomisia, jotka johtavat työttömyyteen ja sitä myötä tulonjakoerojen kasvuun. Näin ollen tuottavuuden kasvu ja tasainen tulonjako ovat yksityistämispolitiikassa eri vaihtoehtoja, joita ei voida ainakaan lyhyellä tähtäimellä saavuttaa yhtäaikaisesti. Tähänastisen tutkimuksen lähes yksimielisesti suosima sokkiterapiapolitiikka, jossa yritysten uudelleenjärjestelyn tulisi tapahtua mahdollisimman nopeasti, ei välttämättä olekaan yksiselitteisesti paras vaihtoehto siirtymätalouksien yritysreformeissa.

Kuvion 1 avulla tämä politiikkavaihtoehto voidaan esittää selkeimmin. Yksityistämisen nopea läpivieminen välittämättä siitä seuraavasta työttömyydestä johtaa tilanteeseen, jossa kansantalous on budjettirajoitteella, jonka kulmakerroin on samantyyppinen kuin suoralla X1'X2'. Koska tällainen politiikka johtaa kuitenkin myös tuotannon kasvuun, nousee budjettirajoite, sillä talouden yhteenlasketut tulot kasvavat. Se, johtaako tuottavuuden lisääntyminen niin suureen budjettirajoitteen kasvuun, että päästäisiin alkuperäistä indifferenssikäyrää korkeammalle tasolle, ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Esimerkiksi osittain reformoidussa yritystyypissä, jossa manageri ei maksimoi voittoja vaan hyötyy liikatyöllisyydestä, kasvaa tuotanto fyysisen pääoman uudistumisen myötä hieman, mutta tässä tapauksessa ilman tulonjakoerojen kasvun negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Näin ollen sisäpiiriä suosivaa yksityistämispolitiikkaa voidaan puolustella paitsi sillä, että se esimerkiksi Venäjän tapauksessa oli helpoin ja eräissä tapauksissa jopa ainoa vaihtoehto, niin myöskin sillä, että sen aiheuttamat hyvinvointivaikutukset eivät välttämättä ole lainkaan huonommat kuin nopean ulkopuolisille sijoittajille kohdistetun yksityistämispolitiikan.

Paitsi että käyttämäni analyysikeinojen avulla saadaan havaittua tuottavuuden ja työttömyyden erilaiset hyvinvointivaikutukset, saadaan eri omistusrakenteiden vaikutuksia käsittelevän mallin avulla myös muutama selkeä politiikkasuositus siirtymätalouksille. Ensinnäkin, fyysisen pääoman uudistamisella on pelkästään positiivisia hyvinvointivaikutuksia. Yritysten tuotanto lisääntyy, mutta tulonjakoeroihin se ei vaikuta. Lisäksi työttömyyskorvaukset ovat tehokas finanssipoliittinen väline hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Kasvavan työttömyyden negatiivisia hyvinvointivaikutuksia voidaan tasoittaa pitämällä työttömyyskorvaukset suhteellisen korkealla tasolla. Tätä politiikkavaihtoehtoa ei kuitenkaan olla siirtymätalouksissa juurikaan käytetty valtiontalouksien heikon tilanteen vuoksi. Työttömyyskorvausten taso on hyvin alhainen suuressa osassa Keski- ja Itä-Euroopan maita.

Lopuksi on kuitenkin huomioitava, että esittelemäni analyysi käsittelee yksityistämisen hyvinvointivaikutuksia lyhyellä aikavälillä. Malli ottaa huomioon tuotannon kasvun uudelleenjärjestelyn myötä, työttömyyden lisääntymisen yksityistämisen johdosta sekä eräiden yritysten mahdollisuudet selviytyä pehmeillä budjettirajoitteilla johtuen niiden suhteista tukiaisista päättäviin poliitikkoihin. Jotta yksityistämisen vaikutuksia voidaan tarkastella pidemmällä aikavälillä, täytyy yksityisomistuksen seurauksia tarkastella laajemmin. Nämä lyhyen aikavälin tulokset eivät kuitenkaan ole merkityksettömiä, vaan ne vaikuttavat siihen, millaiset mahdollisuudet taloudella on toipua niin sanotusta transitiosokista.

Tulonjakoerojen ja työttömyyden vaikutukset huomioon ottavaa hyvinvointitutkimusta kritisoidaan usein siksi, että pitkällä aikavälillä näillä seikoilla ei katsota olevan merkitystä. Väitetään, että siirtymätalouksissa tuottavuuden lisääminen automaattisesti tasoittaisi transition ensimmäisessä vaiheessa syntyvän työttömyyden ja tulonjaon kasvun. Jos yritysjohdolle annetaan riittävästi kannustimia siirtyä voittoa maksimoivaan tehokkaaseen toimintamalliin ja jos yritysten fyysistä pääomaa uudistetaan mahdollisimman nopeasti, on tämä pitkällä aikavälillä paras mahdollinen keino lisätä talouden hyvinvointia, vaikka se lyhyellä aikavälillä saattaakin johtaa työttömyysasteen kasvuun.

Pitkällä aikavälillä tuottavimmat yritykset alkavat lisäämään työvoimaansa ja näin ollen työttömyyden ja sen myötä myös tuloerojen kasvu saattaisi olla vain lyhytaikainen ilmiö. Lisäksi yritykset eivät voi pidemmän päälle toimia pehmeällä budjettirajoitteella ainakaan siinä määrin kuin siirtymävaiheen alussa. Valtion budjetilla on omat rajoitteensa. Näin ollen alkuvaiheessa työttömyyttä lisäävät yritystyypit voivat pitkällä aikavälillä luoda uusia työpaikkoja ja liikatyövoimaa ylläpitävät yritystyypit saattavat joutua irtisanomaan työntekijöitään.

Kasvukeskeinen yksityistämispolitiikka ei kuitenkaan välttämättä ole paras mahdollinen edes pitkällä aikavälillä. Vaikka edellisten kappaleiden mukainen työllisyysdynamiikka onkin toteutunut joissakin siirtymätalouksissa, ei näin välttämättä tapahdu. Jos edelleen käytetään esimerkkinä Venäjää, on siellä työttömyyden ja epätasaisen tulonjaon ongelmat havaittavissa paljon voimakkaampana, kuin yksityisten yritysten kasvu ja työpaikkojen luominen.

Tulonjakopainotteisen hyvinvointianalyysin laajentaminen dynaamiseksi pitkän aikavälin ongelmaksi ottaa huomioon kahdenlaisia vaikutuksia. Ensinnäkin, jos työttömyys kasvaa alkuvaiheessa liian suureksi, vaikeutuvat valtion mahdollisuudet tukea yrityssektorin kasvua, sillä työttömyys johtaa kasvavaan verotukseen. Veromenojen kasvaessa tuottoisatkaan yritykset eivät välttämättä kykene lisäämään työvoiman kysyntää. Talous ei pääse stabiilille kasvu-uralle.

Toiseksi, tulonjaon negatiivinen vaikutus talouskasvuun on tunnustettu myös muunkaltaisissa tutkimuksissa. Jos mediaaniäänestäjä joutuu elämään köyhyysrajalla, ei uudistusmielinen politiikka saa tukea demokraattisissa vaaleissa, ja näin ollen koko uudistusprosessi hidastuu tai saattaa jopa pysähtyä. Työttömyys tai suuren kansanosan alhainen tulotaso itsessään voi estää nopean reformipolitiikan jatkumisen. Tulonjakovaikutukset sivuuttava kasvukeskeinen politiikka kääntyy siis pitkällä aikavälillä itseään vastaan.

Mitkä sitten ovat kasvukeskeisen yksityistämispolitiikan rajat? Millaista politiikkaa on käytettävä, jotta kansantalouden kokonaishyvinvointi saataisiin maksimoitua myös pitkällä aikavälillä? Miten Venäjän yksityistämispolitiikka on epäonnistunut tavoitteissaan?

On selvää, ettei minkäänlaisia tarkkoja "kriittisiä rajoja" voida asettaa esimerkiksi Gini-kertoimen tai työttömyysprosentin kasvulle. Kuitenkin jo nyt on nähtävissä ensimmäisiä siirtymävaiheen jälkeisiä lamakausia joissakin siirtymätalousmaissa, joissa yrityssektorin ongelmilla on usein merkittävä osuus. Valtion talous on useissa maissa edelleenkin varsin huonossa tilassa. Vaikka osa yrityksistä onkin pystytty yksityistämään tehokkaasti ja niiden toiminta on lisännyt talouskasvua ja hyvinvointia, niin tulonjaon kasvu on merkittävä ongelma, jolla voi vielä olla omat seurauksensa lähitulevaisuudessa.

Venäjän yksityistämisohjelma oli periaatteiltaan hyvin tasa-arvoinen. Jokainen kansalainen sai osansa yksityistettävästä valtion omaisuudesta ja yrityksen työntekijöille jäi melko paljon sanavaltaa useissa yrityksissä. Kuitenkin Venäjällä yksityistäminen johti hyvin epätasaiseen omaisuuden jakautumiseen. Prosessi aloitettiin selvästi liian aikaisin. Talouden institutionaalinen kehitys ei ollut sosialismin jäljiltä edennyt niin pitkälle, että kovinkaan moni olisi ymmärtänyt yksityisomistuksen merkitystä. Sisäpiiriomistus tosin hidasti työttömyyden kasvua aluksi, mutta siitä on tullut nykyisin merkittävä este yritysten uudistamiselle. Ja vaikka yrityksiä myytiinkin niin sanotuille strategisille sijoittajille, niin uudelleenjärjestely on edennyt hyvin hitaasti ja yrityksiä on hankittu usein vain lyhyen tähtäimen tuoton saamiseksi. Pitkän tähtäimen uudistusstrategioita ei ole luotu tarpeeksi monissa yrityksissä.

Käyttämäni lähestymistapa yksityistämisen hyvinvointivaikutusten määrittelemiseksi ei siis riitä täysin kuvaamaan Venäjän yritysreformien ongelmia tällä hetkellä, mutta se kuvaa hyvin siirtymätalouksien yksityistämisen politiikkavaihtoehtoja ja niiden seurauksia. Venäjän yrityssektorin ja valtion instituutioiden kehittyessä voi uusi yritysreformi olla vielä hyvinkin ajankohtainen. Tällöin tulisi huomioida paitsi yritysten uudelleenjärjestelyn välttämättömyys, myöskin liian nopean yritysreformin aiheuttamat hyvinvointitappiot ja sen merkitys pitkän aikavälin kasvulle.