Christer Pursiainen

Erikoistutkija, VTT Christer Pursiainen
Ulkopoliittinen instituutti
p. (09) 434 2070

Kansainvälisen yhteisön vaikutus Venäjän Tshetshenian-politiikkaan: kolme tulkintaa

Venäjä aloitti syyskuussa 1999 uudelleen sotatoimet Tshetsheniassa. Huolimatta siitä, että konflikti on kansainvälisen yhteisön taholta tunnustettu Venäjän "sisäiseksi", sillä on myös kansainvälinen ulottuvuutensa. Erityisesti eurooppalaiset järjestöt ovat olleet kriittisiä lausunnoissaan ja vaatineet Venäjää lopettamaan sotatoimet sekä aloittamaan neuvottelut poliittisesta ratkaisusta. Etyjille on myös vaadittu roolia konfliktin ratkaisussa.    

Mistä kansainvälinen ulottuvuus tähän kriisiin nousee? Miten voimme selittää Venäjän ja kansainvälisen yhteisön suhteita ja erityisesti Venäjän toimia Tshetshenian sodan yhteydessä? Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä on aiemmalla Tshetshenian sodalla (1994-1996) ja nyt alkaneella sodalla niiden kansainvälisen ulottuvuuden näkökulmasta? Mitä tästä kokemuksesta voi oppia?

Kriisin kansainvälinen ulottuvuus

Kriisin kansainvälinen ulottuvuus syntyi jo ensimmäisen sodan yhteydessä muodollisesti siitä, että Venäjä rikkoi useita kansainvälisiä normeja, joihin se oli sitoutunut. Näihin kuuluvat esimerkiksi Geneven sodankäynnin metodeja ja siviiliväestön suojelun huomioonottamista koskevat säännökset sekä juuri ennen ensimmäisen sodan alkamista allekirjoitettu Etyjin Code of Conduct-pöytäkirja, jossa asetetaan myös "sisäisille turvallisuusoperaatioille" väkivallan käytön suhteen kohtuullisuusrajoituksia sekä kiinnitetään erityistä huomiota siviiliväestön suojelutarpeeseen.

Toisaalta Venäjä muutamaa kuukautta ensimmäisen sodan alkamisen jälkeen, tosin melko vaikeiden neuvotteluiden ja kansainvälisen yhteisön painostuksen jälkeen hyväksyi Etyjin mission eli ns. avustusryhmän osallistumisen konfliktialueella sotatoimien tarkkailuun ja konfliktinratkaisuun. Muutaman tarkastusmatkan jälkeen Etyjin missio aloitti pysyvän toimintansa Tshetsheniassa huhtikuussa 1995.

Etyjin missiolla ei ollut sodankulun kannalta määräävää roolia. Se ei pystynyt lopettamaan sotaa tai edes estämään Venäjän armeijaa käyttämästä tuomittuja sodankäyntimenetelmiä. Tarkkailun ja raportoinnin lisäksi Etyjin missio tarjosi lähinnä "hyviä palveluita" isännöimällä paikan päällä muutamaan otteeseen tulitauko- ja rauhanneuvotteluja.Tämä oli silti ensimmäinen kerta kun Neuvostoliitto/Venäjä salli kansainvälisen järjestön puuttua sen "sisäisiksi asioiksi" määriteltyyn turvallisuusongelmaan paikan päällä.

Sodan alkaessa uudelleen syyskuussa 1999 Venäjä on yhtä lailla syyllistynyt tuomittavien sodankäyntimenetelmien käyttämiseen. Kansainvälinen yhteisö on puolestaan tuominnut Venäjän toimet ja pyrkinyt taivuttelemaan Venäjää suostumaan kansainvälisen yhteisön osallistumiseen konfliktinratkaisuun. Olennaiseksi kiistakapulaksi on jälleen noussut Etyjin rooli.

Kansainvälisen yhteisön oikeudellinen perusta puuttua tilanteeseen on jossain määrin parempi kuin edellisen sodan alussa.. Tämä koskee ennen kaikkea itse Etyjiä, sillä vuonna 1995 neuvoteltu missiomandaatti on periaatteessa edelleen voimassa, vaikka Venäjä ei olekaan sallinut Etyjin toteuttaa tätä mandaattiaan. Ongelmaksi on osoittautunut se, että vaikka vuonna 1995 saavutetussa sopimuksessa Etyjin missiolle ei asetettu aikarajoja, se poistui Tshetsheniasta omaan turvallisuuteensa vedoten pian sodan loputtua ja asettui muodollisesti Etyjin puheenjohtaja-vuorossa olevan maan Moskovan lähetystöön.  Myös muiden toimijoiden, kuten EU:n muodollinen perusta puuttua kriisiin on aiempaa parempi. Edellisen sodan jälkeen on tullut voimaan Venäjän ja unionin välinen kumppanuussopimus, jonka olennaisiksi osiksi on määritelty artiklat, jotka koskevat demokratian, vähemmistöjen oikeuksien sekä ihmisoikeuksien turvaamista. Venäjästä on myös tullut Euroopan Neuvoston jäsen. Lisäksi TAE-sopimuksen sivustamääräykset, joiden säätämiä asemääriä kyseisellä alueella Venäjä nykyisellään selvästi rikkoo, ovat tulleet voimaan.

Kolme tulkintaa: realismi, institutionalismi ja konstruktivismi

Edellä esitetystä nousee erityisesti kaksi teoreettisesti ja käytännöllisesti tärkeää kysymystä. Miksi Venäjä ensinnäkin Tshetsheniassa rikkoo kansainvälisiä sopimuksia, joihin se on kuitenkin vapaaehtoisesti sitoutunut? Entä miksi Venäjä nykyisessä tilanteessa näyttää jyrkästi vastustavan kansainvälisen yhteisön ja nimenomaan Etyjin osallistumista Tshetshenian konfliktin ratkaisuun, vaikka se ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana hyväksyi tämän missiotoiminnan paikan päällä.

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa voidaan löytää useita teoreettisia lähtökohtia ja hypoteeseja pyrittäessä vastaamaan yllä esitettyihin kysymyksiin. Tärkeimmät teoreettiset erot kristallisoituvat vertailtaessa realismin, institutionalismin ja konstruktivismin  näkökulmia.

Voimapolitiikan näkökulma

Realismin voi sanoa vähättelevän kansainvälisten instituutioiden ja ylipäänsä kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Kansainvälistä yhteistyötä ja erilaisten normien noudattamista toki tapahtuu yhtenään, mutta se on pelkkää heijastusta valtioiden välisistä voimasuhteista. Esimerkiksi Venäjän voi olettaa tekevän yhteistyötä tai noudattavan sovittuja normeja ja sääntöjä, mutta vain silloin, mikäli sen oma etu ei ole tämän kanssa ristiriidassa. Jos Venäjä kokee sääntöjen tai yhteistyön rajoittavan toimintavapauttaan sen pyrkiessä toteuttamaan kansallisia etujaan, se valitsee yhteistyöhaluttoman linjan heti, mikäli sitä ei voida pakottaa normien noudattamiseen tai yhteistyöhön.

Se, miksi Venäjä ei tunnu välittävän kansainvälisistä sitoumuksistaan esimerkiksi sodankäyntimenetelmien suhteen, on näin ollen varsin helppo selittää ja jopa ennakoida sekä aiemman että nyt alkaneen Tshetshenian sodan osalta. Venäjä ei välttämättä allekirjoittaessaan kansainvälisiä sopimuksia varta vasten ole suunnitellut rikkovansa niitä. Realismin maailmankuvassa kansallinen etu, ennen kaikkea kansallinen turvallisuus ohittaa kuitenkin hierarkiassa kaikki muut seikat, kuten moraalin tai sitoutumisen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Mikäli jälkimmäiset ovat ristiriidassa kansallisten turvallisuusetujen kanssa, ihmisoikeudet saavat väistyä. Voidaan hyvin ajatella, että juuri Tshetsheniassa kulminoituu Venäjän näkökulmasta maan kansalliset edut. Venäjä näkee massiivisten pommitusten olevan välttämättömiä sotilaallisen voiton turvaamiseksi, mikä puolestaan on välttämätöntä paitsi Venäjän turvallisuuden myös federaation hajoamiskehityksen estämisen vuoksi.

Realismin näkökulmasta ensi näkemältä vaikeammin selitettävältä seikalta vaikuttaa se, miksi Venäjä kuitenkin vuonna 1995 hyväksyi Etyjin osallistumisen Tshetshenian konfliktin ratkaisun osapuoleksi.On vaikea nähdä,että Venäjää olisi voitu tuolloin suoranaisesti pakottaa tähän. Tämä voidaan kuitenkin selittää ainakin kolmella tavalla, yhdessä tai erikseen, pysyen silti realismin perusoletusten puitteissa. Voimme ensinnäkin yksinkertaisesti sanoa, että Venäjä ei mitenkään rajoittanut tällä myönnytyksellä toimintavapauttaan eikä koko Etyjin osallistuminen mitenkään vaikuttanut tapahtumakulun perusjuoneen. Oli selvää etteivät viisi, kuusi Etyjin tarkkailijaa, jotka olivat vieläpä riippuvaisia Venäjän armeijan takaamasta suojelusta, voineet mitenkään lopettaa sotaa tai saada Venäjää toimimaan sen itse määrittelemän oman edun vastaisesti.

Toiseksi voisimme painottaa sitä, että Etyjin osallistumisen salliminen oli vain osa laajempaa valtapoliittista peliä. Venäjän tarjosi vuonna 1995 Etyjin kehittämistä yleiseurooppalaisen kollektiivisen turvallisuuden järjestöksi Naton laajentumisen vastapainoksi. Se ei samaan aikaan voinut olla välittämättä Etyjin vaatimuksista Tshetshenian suhteen vahingoittamatta koko järjestön uskottavuutta.

Kolmanneksi voisimme korostaa sitä, että realismin maailmassa valtiot käyttävät kansainvälisiä instituutioita taktisesti hyväkseen toteuttaessaan itsekkäitä päämääriään. Etyjin muodollinen osallistuminen konfliktinratkaisuun, johon Venäjä keväällä 1995 jyrkän vastustamisen jälkeen melko yllättäen taipui, saattoi olla vain taktinen pyrkimys oikeuttaa Venäjän toiminta Tshetsheniassa kansainvälisen yhteisön silmissä. Etyjin selvästikin toivottiin välittävän kansainväliselle yhteisölle Venäjän haluama kuvan vastapuolesta, raaoista tshetsheenikapinallisista, ja näin tekevän Venäjän kovat otteet ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi.

Periaatteessa samoin voimapoliittisin ja taktisin perustein voidaan selittää se, miksi Venäjä tällä kertaa on haluttomampi suostumaan Etyjin sekaantumiseen. Kosovon sota saattaa Venäjän näkökulmasta olla osoitus siitä, mihin kansainvälisen yhteisön sekaantuminen saattaa johtaa nykyisessä valtapoliittisessa tilanteessa. Etyjin sinänsä merkityksettömän missiotoiminnan salliminen saattaisi olla alku kansainvälisen yhteisön kasvaville vaatimuksille. Juuri Etyjin kykenemättömyyden konkretisoituminen itse sotatoimialueella saattaisi avata tien vaatimuksille tehokkaampien keinojen käyttämisestä kansainvälisen yhteisön - eli Venäjän näkökulmasta Yhdysvaltain johtaman lännen - tahdon toteutumisesta kriisialueella.

Voitaisiin myös ajatella, että Venäjällä ei ole enää samanlaista tarvetta korostaa Etyjin asemaa yleiseurooppalaisena turvallisuuspoliittisena toimijana kuin vuonna 1995. Vielä tuolloin Venäjä pyrki oman vaikutusvaltansa parantamiseen nostamalla Etyjin roolia vaihtoehtona Naton laajentumiselle. Tällaisia illuusioita ei enää juurikaan Venäjällä elätellä, vaan Venäjän suurvalta-aseman palauttamisessa nähdään ensi sijassa tärkeimpänä maan sisäinen vakauttaminen ja tervehdyttäminen sekä tämän pohjalta luotavat taktiset ja strategiset liittosuhteet muiden suurvaltojen, lähinnä Kiinan ja Intian kanssa Yhdysvaltoja vastaan.

Myös kansainvälisten instituutioiden taktista hyväksikäyttöä koskeva selitysmalli voidaan siirtää nykytilanteeseen. Mikäli Tshetshenian sota jatkuu pitkään, Venäjä voi hyvinkin myöntyä vuoden 1995 tapaan ennen pitkään Etyjin missiomandaatin uudistamiseen. Siihen saakka tämä Venäjän toimien kannalta sinänsä merkityksetön asia toimii hyvänä diplomaattisen kaupankäynnin välineenä, jolla tarpeen vaatiessa estetään Venäjää vastaan suunnatut voimakkaammat pakkotoimet. Venäjä ei halua luopua korteistaan ennen kuin sen on pakko.  

Valtiot laskevat yhteistyön hyötyjä ja kustannuksia

Institutionalismia voi pitää realismin tarkoituksellisen yksinkertaistavan maailmankuvan monimutkaistamisena ja - institutionalistien näkökulmasta - kehittämisenä "todellisuuden" suuntaan. Se on myös optimistisempi näkemys kansainvälisestä järjestelmästä korostaen juuri kansainvälisten instituutioiden alentavan kynnystä valtioiden väliseen yhteistyöhön. Instituutiot tarjoavat tilaisuuksia neuvotteluihin ja kommunikaatioon, ne vähentävät valtioiden tuntemaa epävarmuutta toistensa politiikasta ja päämääristä lisäämällä läpinäkyvyyttä ja keskinäisriippuvuutta. Institutionalisoitu yhteistyö pidentää kansainvälisen politiikan "tulevaisuuden varjoa".

Vaikka valtiot ajavat omia kansallisia etujaan kuten realisminkin maailmankuvassa, tässä katsannossa instituutiot, regiimit, normit ja säännöt muuttavat valtioiden hyöty-kustannuslaskelmia. Lyhyen tähtäimen etuja voidaan uhrata luotettaessa yhteistyön pidemmän tähtäimen tuomaan etuun. Normien noudattamatta jättäminen on ajoittain mahdollista, mutta tätä rajoittaa se, että valtiot laskevat tällaisen toiminnan aiheuttamat mahdolliset myöhemmät kustannukset ja mahdollisesti muilla aihealueilla. Institutionalismi ei kuitenkaan väitä omaavansa selkeää ennustusvoimaa sen suhteen,  milloin valtiot suostuvat yhteisyöhön, vaan mielenkiinnon kohteena on empiirisesti tutkia niitä mekanismeja ja tilanteita, jolloin näin kuitenkin tapahtuu. Instituutioiden tehokkuus mitataan sillä, miten hyvin valtiot noudattavat niiden piirissä sovittuja normeja ja sääntöjä.

Institutionalismi lähtisi pohtimaan Venäjän Tshetsheniassa suorittamaa kansainvälisten sitoumusten rikkomista siltä pohjalta, että Venäjä olisi harkinnut - tai sen olisi ainakin pitänyt harkita, mikäli se toimii rationaalisesti - näistä rikkomuksista aiheutuvia mahdollisia seurauksia. Venäjän johdon olisi tullut arvioida Venäjän maineen tahraantumista, millä saattaa olla kielteisiä vaikutuksia myös sellaisten kansainvälisten sopimusten toteuttamisessa tai solmimisessa, joita Venäjä pitää oman kansallisen etunsa mukaisina. Venäjän tulisi harkita myös kansainvälisten toimijoiden mahdollisia sanktioita, jotka voivat heijastua hyvinkin myös sellaisilla aihealueilla, joilla on ensi näkemältä melko vähän tekemistä kansallisen turvallisuuden kanssa, kuten kauppa tai Venäjän saama tuki lännestä.

Koska Venäjä kuitenkin rikkoo esimerkiksi edellä mainittuja sodankäyntimenetelmiä koskevia sitoumuksiaan, voisimme olettaa Venäjän laskeneen sääntöjen rikkomisen tuovan enemmän hyötyä (sotilaallisen operaation tehokkuus) kuin kustannuksia (tahraantuneesta maineesta seuraavat haitat). Nykyisen sodan aikana Venäjä voi olettaa kokemuksensa perusteella, että koska edellinenkään Tshetshenian sota ei johtanut mihinkään todellisiin pitkäaikaisiin kansainvälisiin kustannuksiin, hinta sotilasoperaation tehokkaasta läpiviemisestä - joka edellyttää kylien ja kaupunkien massiivisia pommituksia pakollisine siviiliuhreineen - ei ole liian suuri.  

Institutionalismin selitys sille, miksi Venäjä kuitenkin suostui Etyjin osallistumiseen konfliktinratkaisuun vuonna 1995, lähtisi ensinnäkin toteamuksesta, että Etyj itse on instituutio ja vuoden 1995 alusta lähtien kirjaimellisesti jopa järjestö. Tshetshenian kriisiin sekaantumaan ei tuolloinkaan päästetty Saksaa, Yhdysvaltoja tai Suomea. Kansainvälinen sekaantuminen oli mahdollista vain instituution kautta, jolla oli aiemmin sovitut yleiset, tiettyihin periaatteisiin ja normeihin perustuvat mekanismit. Vasta nämä institutionaaliset mekanismit mahdollistivat ylipäänsä neuvottelut tällaisesta kansainvälisestä sekaantumisesta. Kaikista mahdollisista instituutioista lisäksi Etyj oli hyväksyttävä Venäjälle ennen kaikkea siksi, että Venäjä oli sen jäsen. Toiseksi Etyjin toiminta perustuu tiukasti konsensukselle. Kolmanneksi Etyjillä ei nähdä olevan ylikansallisia pyrkimyksiä eikä sillä juurikaan ole omia rankaisu- tai pakotusvälineitä.

Vastaavasti sen vuoksi, että Etyjillä ymmärrettiin olevan parhaat edellytykset ja aiemmat institutionaaliset linkit ja mekanismit tämän tyyppiseen sekaantumiseen, "yleiseurooppalaisen toimijan rooli Venäjän suhteen Tshetshenian kysymyksessä" delegoitiin muiden eurooppalaisten järjestöjen toimesta juuri Etyjille. Samalla Venäjän ja Etyjin välinen institutionaalinen side antoi myös muille eurooppalaisille toimijoille sekä myös Venäjän sisäisille painostusryhmille oikeudellisen taustan yritettäessä vaikuttaa Venäjän johtoon.

Tässä katsannossa nämä institutionaaliset edellytykset ovat tärkeitä ja jo olemassaolollaan vaikuttavat valtioiden käyttäytymiseen. Mutta institutionalismi epäilemättä myöntäisi, että Venäjä tuskin koskaan olisi hyväksynyt Etyjin sekaantumista pelkästään näistä syistä. On tärkeätä huomata, että Venäjän yhteistyöhaluttoman linjan hinta kasvoi koko ajan vuoden 1995 keväällä. Vaikka Etyjillä ei ollut omia rankaisu- tai pakotusvälineitä, muut toimijat, ennen kaikkea EU ja EN toimivat sen puolesta.Venäjän yhteistyöhön taipumattomalla linjalla oli epäsuoria seurauksia. Ennen kaikkea se jarrutti maan Eurooppaan integroitumista, josta Venäjän ulkopoliittinen eliitti suurelta osin oli kiinnostunut vielä vuonna 1995. EU:n suhteen konkreettisesti kyse oli jo allekirjoitettujen ns. väliaikaisen (kauppa)sopimuksen ja tämän myötä koko Kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen ratifioimisprosessin etenemisestä; EN:n osalta kysymys oli Venäjän tavoittelemasta jäsenyydestä. Kumpikin prosessi keskeytettiin vastalauseena Venäjän toimille ja yhteistyöhaluttomalle linjalle. Paineen kasvaessa ja yhteistyöhaluttoman linjan kustannusten kasvaessa päivä päivältä Venäjä lopulta taipui Etyjin missiotoiminnan sallimiseen kriisissä, jota se piti silti omana "sisäisenä asianaan".

Kysyttäessä miksi Venäjä ei sitten suostu nykyisen kriisin yhteydessä automaattisesti uusimaan tai vahvistamaan Etyjin mandaattia, on institutionalismin näkökulmasta jälleen tarkasteltava Venäjää rationaalisena toimijana, joka tekee hyöty-kustannuslaskelmia vahvasti institutionalisoituneessa ympäristössä. Muuttunut tilanne tulee kuitenkin ottaa huomioon. Realismia mukaillen institutionalistit epäilemättä kokisivat Etyjin osallistumisen konfliktin-ratkaisuun tällä kertaa riskialttiimpana - juuri Kosovon kriisin seurauksena - kuin aiemmin. Lisäksi vaikuttaa siltä, että yhteistyöhaluttomuuden kustannukset ovat tällä kertaa pysyneet matalampina kuin aiemmin. Voidaan sanoa, että etenkin syyskuussa 1999 alkaneen konfliktin alkuvaiheessa kansainvälisen yhteisön reaktio oli lievempi kuin vuoden 1995 alussa edellisen sodan alettua.

Kun esimerkiksi EU vuonna 1995 asetti neljä tiukkaa ehtoa -  tulitauko, poliittiseen ratkaisuun pyrkiminen,  Etyjin missiotoiminnan salliminen sekä humanitaarisen avun salliminen - suhteiden edelleen kehittämiselle, uuden sodan alkukuukausina EU tai sen puheenjohtajamaa Suomi ovat omissa julkilausumissaan ainoastaan jyrkästi kritisoineet Venäjän toimia sitomatta kuitenkaan unionin ja Venäjän suhteita tiukasti Tshetshenian sotaan liittyviin vaatimuksiin.

Unionin linjaan voi vaikuttaa monia tekijöitä. Ensinnäkin myös unionin saattaa olettaa tekevän hyöty-kustannuslaskelmia. Liian jyrkät äänensävyt tai sanktioilla uhkaaminen voisivat haitata Venäjän demokratisoitumiskehitystä pidemmällä tähtäimellä eli Venäjän eristäminen tai sanktioilla uhkaaminen Tshetshenian sodan vuoksi ei palvelisi unionin Venäjä-strategian laajempia päämääriä. Voidaan myös ajatella, että juuri Suomi on vähiten halukas päättämään puheenjohtajakautensa unionin ja Venäjän suhteiden jäädyttämisellä. Venäjän joulukuussa tulevat duuman vaalit jarruttavat myös omalta osaltaan unionia asettamasta liian suuria ehtoja tilanteessa, jossa Tshetshenian sodan kannatus venäläisväestön keskuudessa on suuri ja yleinen länsivastaisuus kasvamassa.

Lisäksi voisi ajatella, että unioni oppi viime Tshetshenian sodan kokemuksista. Asettaessaan yllä mainitut neljä tiukkaa ehtoa suhteiden edelleen kehittämiselle, unioni jäi niiden vangiksi. Etyjin missiotoimintaan sekä humanitaarisen avun sallimiseen liittyvät ehdot saatiin tosin toteutettua keväällä 1995, mutta tulitauko ja neuvottelut poliittisesta ratkaisusta jäivät saavuttamatta. Tämä selvästikin aiheutti hermostumista unionin taholla loppukeväällä 1995 - unionin ja Venäjän suhteet näyttivät kaatuvan Tshetshenian loppumattomaan sotaan - kunnes kuin sattuman kaupalla Budjonnovskin panttivankidraaman selvittelyn yhteydessä tulitauko saatiin aikaan ja neuvottelut kännistyivät. Unioni käytti tilaisuutta nopeasti hyväksi ja jäädytettynä ollut väliaikainen (kauppa)sopimus hyväksyttiin. Vaikka sota muutaman viikon kuluttua käynnistyi uudelleen ja Venäjä jatkoi entisenkaltaista sodankäyntiä, unioni ei enää nostanut tulitaukoa tai neuvotteluja poliittisesta ratkaisusta suhteiden kehittämisen ehdoksi. Mainittu aiemmin jäädytettynä ollut sopimus astui voimaan sodan jatkuessa.  Mikäli unioni ei ole suuresti muuttanut arviointiaan Venäjä-suhteiden tärkeydestä, voisi kuvitella, että tämä kokemus ehkä halutaan välttää 1999 alkaneen sodan yhteydessä.  

Myös Venäjä näyttää tällä kertaa pyrkivän aiempaa määrätietoisemmin blokkeeramaan kaikenlaisen kansainvälisen yhteisön puuttumisen konfliktiin tai sen ratkaisuun. Vaikka EU:n taholta on esitetty jyrkkää retorista kritiikkiä ja salaisen diplomatian tasolla on epäilemättä työskennelty julkisuudessa näkyvää kuvaa aktiivisemmin, unioni on osoittautunut hampaattomaksi Venäjän jyrkän linjan edessä. Venäjän ja EU:n lokakuisen huippukokouksen kaksisivuisen Joint Statementin (Lipponen, Prodi, Solana, Putin) ainoa Tshetsheniaan viittava, lause kuvaa Tshestheniasta käytävän sananvaihdon konsensuksen astetta ja unionin vaikutusmahdollisuuksia: "Euroopan unioni ja Venäjän federaatio vaihtoivat näkemyksiä Pohjois-Kaukasuksen tilanteesta."

Unionilla ei ole tällä kertaa kovin helposti käytettäviä painostusvälineitä, jotka eivät samalla nostaisi painostuksen kustannuksia unionin tavoitteiden kannalta liian suuriksi tai joilla ei olisi suoranaisestikin ensi sijassa ei-haluttuja seurauksia - kuten esimerkiksi Tacis-ohjelman keskeyttämisellä todennäköisesti olisi. Tilannetta unionin kannalta hankaloittaa se, että Venäjän johto on selvästi vähemmän kiinnostunut aidosti Eurooppaan integroitumisesta kuin  vielä vuonna 1995.Puhtaasti taloudelliseltakin kannalta öljyn hinnanvaihtelut nähdään nykyisin Venäjällä merkittävämpänä seikkana kuin kaikenlainen lännen "hyvästä tahdosta" riippuvainen talousapu tai -yhteistyö.  

On myös huomattava, että Etyj itse heräsi ainakin julkisesti saatavilla olevan tiedon näkökulmasta huomattavan myöhään eikä selvästikään ole toiminut Norjan johdolla yhtä päättäväisesti ja tehokkaasti kuin Unkarin johdolla vuonna 1995. Sodan alettua Etyj hiljalleen aktivoitui. Sodan ollessa jo käynnissä pitkälti toista kuukautta Tshetshenia otettiin näkyvästi esille Etyjin Istanbulin huippukokouksessa marraskuussa 1999.  Yhteistä kieltä Venäjän kanssa ei kuitenkaan täälläkään löydetty. Kokouksen yhteisessä julistuksessa Tshetsheniaan viittaava lyhyt kohta hukkuu 48 muun diplomaattisen kohteliaasti muotoillun muun kohdan joukkoon.  Kyseisen kohdan sisältö on myös epäselvä, sillä yhtäältä siinä vahvistetaan Etyjin avustusryhmän mandaatin jatkuminen ja toisaalta kiitetään Venäjän suostumusta sallia Etyjin vuorossa olevan puheenjohtajan vierailu alueelle, mikä mandaatin jatkumiseen verrattuna on varsin pieni myönnytys. On lisäksi osoittautunut, että tätä tuolloin annettua pientä lupausta ei ole helppo saattaa käytäntöön.

Institutionalismin näkökulmasta tilanne kuitenkin olennaisesti muuttuisi, mikäli yhteistyön kustannukset laskevat tai yhteistyöhaluttomuuden hinta huomattavasti nousee. Ensimmäinen  saattaisi seurata siitä, että Etyjin mission salliminen tulee vähemmän tärkeäksi tai "kalliiksi", mikäli Venäjän sotaoperaatio onnistuu ja se saa lähes koko Tshetshenian hallintaansa. Jälkimmäinen seuraisi, jos kansainvälisen yhteisön kasvava painostus nostaa hintaa riittävästi. Euroopan neuvoston jäsenyyden väliaikainen jäädyttäminen tai Kansainvälisen valuuttarahaston johtajan marraskuun lopulla 1999 väläyttelemä rahoitusboikotti voisivat olla riittäviä yhdessä tai erikseen saamaan Venäjän taipumaan yhteistyölinjaan Etyjin suhteen.

Käytäntö normalisoi valtioiden toimintaa

Konstruktivismilla on kaikkein laajin näkemys normien ja sääntöjen merkityksestä. Tämä teoreettinen suuntaus painottaa kaiken yhteiskunnallisen toiminnan tapahtuvan normatiivisten rakenteiden puitteissa. Nämä normatiiviset rakenteet ehdollistavat mutta eivät kuitenkaan määrää toimijoiden käyttäytymistä, vaan toimijat voivat omalla toiminnallaan joko tuottaa saman normatiivisen rakenteen uudestaan tai aiheuttaa muutoksia siinä.

Pohdittaessa kansainvälistä yhteistyötä tärkeäksi muodostuu se, tuntevatko valtiot yhteen-kuuluvaisuutta ja velvollisuudentuntoa kansainvälistä yhteisöä kohtaan eli kuinka jaettuja kansainvälisessä järjestelmässä esiintyvät arvot ja identiteetit ovat. Kirjoitettujen normien ja sääntöjen merkitys puolestaan on normalisoida jokin käyttäytyminen, mutta ne eivät sinällään määrittele lopputulosta; valtio voi aina joko noudattaa tai jättää noudattamatta normia. Normien ja sääntöjen selkeä rikkominenkaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niillä olisi merkitystä. Tässäkin tapauksessa normit ja säännöt toimivat kommunikaation ja poliittisen kaupankäynnin välineenä. Niiden rikkominen ja toisaalta tämän rikkomisen tuomitseminen voivat myös toimia osoituksena siitä, että kirjoitettujen normien taustalla ei ole laajempia jaettuja arvoja. Tästä syystä niiden velvoitteet voidaan tulkita eri tavoin, ja käsitykset siitä miten ja missä tilanteissa mitäkin normia tai sääntöä pitäisi soveltaa, voivat jyrkästikin poiketa toisistaan.

Konstruktivistisessa katsannossa koko tässä käsiteltävän ongelman perusparametrit määriteltiin sillä, että "Venäjän alueellisen rikkomattomuuden" periaate uudelleentuotettiin diplomaattisissa käytännöissä vuonna 1995 ja jälleen 1999. Tämän myötä Tshetshenian itsenäisyyden mahdollisuus suljetaan pois laskuista ja koko ongelma myönnetään myös kansainvälisen yhteisön taholta laadultaan "sisäiseksi asiaksi". Konstruktivismi korostaisi, että näin ei välttämättä täytyisi olla, sillä Tshetshenian oikeus julistaa itsenäisyys Venäjän perustuslain mukaan samoin kuin kansainvälisen oikeuden perusteella on periaatteessa mahdollista tunnustaa kansainvälisen yhteisön taholta.

Konstruktivismi huomauttaisi kuitenkin myös, että se mitä "Venäjän sisäisellä asialla" tarkoitettiin, määriteltiin kansainvälisen yhteisön taholta uudelleen jo vuonna 1995. Kun se pitkään  esimerkiksi Etyjin omissa käytännöissä oli tarkoittanut samaa kuin "älä sekaannu" tai "älä ainakaan kiinnitä liikaa huomiota", Tshetshenian ensimmäisen sodan alettua näistä määritelmistä ainakin osittain luovuttiin.

Kansainvälisen yhteisön ja Etyjin sekaantuminen oikeutettiin ennen kaikkea ihmisoikeus-rikkomuksilla, joiden suhteen edes "Venäjän sisäinen asia" ei tee nykymääritelmien mukaan poikkeusta. Tärkeätä oli, että tämä näkemys osittain myönnettiin myös Venäjän taholta. Ulkoministeri Andrei Kozyrev oli ensimmäistä kertaa tammikuussa 1995 antanut lausunnon, jonka mukaan Tshetsheniassa tapahtuvat ihmisoikeusrikkomukset eivät ole mikään "erityinen Venäjän sisäinen asia". Mutta vaikka Etyj olikin näin löytänyt kumppanin Venäjän ulkoministeriöstä, käytännön tasolla Venäjän armeija ei ottanut Etyjin läsnäoloa huomioon. Etyjin edustajan mukaan kyseessä oli "kuin kaksi eri valtiota".

Tämä voitaisiin realismia mukaellen tulkita pelkäksi taktiseksi toiminnaksi Venäjän taholta, mutta myös siten, että Venäjän ulkopoliittisen johdon ja toisaalta armeijan ideologiat tai normatiiviset rakenteet poikkesivat jyrkästi toisistaan ja tämä ero vain konkretisoitui tulkittaessa Etyjin osallistumisen merkitystä.

Konstruktivismin näkökulma kehottaisi meitä myös tarkastelemaan normatiivisen rakenteen muutoksia pidemmällä aikavälillä, joita ilman Etyjin osallistuminen ensimmäisen Tshetshenian sodan konfliktinratkaisuun ei tule ymmärretyksi. Etyjin rooli on kahden vuosikymmenen kuluessa kehittynyt pelkästä kylmän sodan konferenssidiplomatiasta kohti käytännön tason yleiseurooppalaista toimijaa, jolle jopa Venäjä oli vuoteen 1995 mennessä valmis myöntämään oikeuden osallistua moniin sellaisiin toimiin ja asioihin, joita aiemmin pidettiin pelkästään Neuvostoliiton/Venäjän sisäisinä. Lyhyemmän aikavälin muutoksista Etyjin roolissa voitaisiin viitata siihen, että Etyj oli jo ennen Tshetsheniaa osallistunut muutamiin IVY-maiden konflikteihin missiotoiminnan muodossa, mikä tietyllä tavalla alensi kynnystä ulottaa tämä käytäntö myös Venäjän sisäiseen konfliktin.

Konstruktivismin mukaan käytäntö itse toimii pitkälti normatiivisten rakenteiden muutosten lähteenä. Voisi siis olettaa, että vuoden 1995 kokemus olisi normalisoinut Etyjin osallistumisen Tshetshenian konfliktin ratkaisuun siten, että mikäli konflikti uudelleen puhkeaa tai vastaava konflikti puhkeaa muualla Venäjän alueella, Etyj on hyväksytty osapuoli tällaisissa "sisäisten asioiden" tapauksissa. Periaatteessa tilanteen pitäisi olla sama kuin se, että Etyjin osallistuminen Venäjän duuman ja presidentinvaalien valvontaan ja tarkkailuun on muuttunut asiaksi, jota kukaan ei pidä enää puuttumisena "sisäisiin asioihin".

Näin ei kuitenkaan ole Tshetshenian suhteen käynyt. Konstruktivismi ei silti pitäisi tätä erityisen ongelmallisena selityskohteena, vaan kiinnittäisi huomiota siihen, että Etyjin osallistuminen Venäjän "sisäisiin asioihin" on toki Tshetshenian sodan kaltaisissa asioissa normalisoitu kansainvälisen yhteisön, erityisesti eurooppalaisten järjestöjen silmissä - seikka joka olisi ollut täysin poissa laskuista vielä Neuvostoliiton aikana - mutta ei itse Venäjällä. Jo vuoden 1995 sisäpoliittinen kädenvääntö Venäjällä antoi ymmärtää, että erityisesti armeijan edustajat vierastivat ajatusta Etyjin päästämisestä konfliktinratkaisun osapuoleksi. Tuolloisessa tilanteessa kuitenkin Venäjän ulkoministeriö - joka olisi voinut blokkeerata Etyjin sekaantumisen alkuunsa käyttämällä veto-oikeuttaan - sai nähtävästi puhuttua presidentin puolelleen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Etyjin sekaantumista tuolloin vastustaneet olisivat nähneet tilanteen normaalina. Nykyisessä tilanteessa näyttää selvältä, että Venäjän johto toimii enemmän armeijan ja "voimaministeriöiden" ehdoilla, jotka tulkitsevat Venäjän "sisäisen asian" huomattavan ahtaasti. Valtiotasolla tilanne heijastaa sitä seikkaa, että Venäjä on hiljalleen liukunut eurooppalaisten
"jaettujen arvojen" maailmasta kohti itse määriteltyä, omaa ja itseriittoisempaa normatiivista rakennetta, jonka puitteissa se toimii.          

Tshetshenian opetukset?

Mitkä sitten ovat tämän tarinan käytännölliset opetukset? Vastaus riippuu siitä, minkä yllä kuvatuista tulkinnoista hyväksymme. Realismiin perustuva tulkinta on staattinen ja  pessimistinen. On turha kuvitella, että Venäjää voitaisiin nyt tai tulevaisuudessa rajoittaa normeilla tai säännöillä, mikäli sen tulkinta omasta edustaan on ristiriidassa näiden kanssa. Vaikka Venäjä hyväksyikin Etyjin osallistumisen konfliktinratkaisuun vuonna 1995 ja saattaa esimerkiksi taktisista syistä päätyä hyväksymään sen uudelleen jonkin ajan päästä mikäli nykyinen sota jatkuu, tämä on vain pintailmiö, eikä ole sinänsä tärkeä. Venäjä noudattaa sitoumuksiaan ja tekee yhteistyötä ainoastaan mikäli se sille sopii - ellei sitä voida fyysisesti tai muilla keinoin pakottaa toimimaan toisin.  

Sekä institutionalismin että konstruktivismin näkökulma on valoisampi. Institutonalismin näkökulmasta erityisesti ensimmäisen Tshetshenian sodan kokemus osoittaa, että instituutiot ovat perusehtona kansainväliselle yhteistyölle "vaikeissa tapauksissa". Voima ei ole menettänyt merkitystä ja erilaiset painostuskeinot ovat usein tarpeen yhteistyön saavuttamiseksi. Mutta kyse ei välttämättä ole itse  instituutioiden "vahvuudesta" - siitä miten tehokkaita pakkotoimia ne pystyvät suorittamaan - vaan Etyjin kokemus päin vastoin kehottaa kiinnittämään huomion "löyhiin" tai "heikkoihin" instituutioihin, jotka voivat auttaa ylittämään yhteistyön kynnyksiä. Nykyinen Venäjän vastahakoisuus yhteistyöhön puolestaan on vain kehotus miettiä sitä, miten instituutioiden kautta tapahtuva yhteistyö tulisi tehokkaammaksi. Instituutioiden kautta tapahtuva diplomaattinen aktiivisuus on ensi arvoisen tärkeää, mutta sitä varten pitää kehittää tehokkaampia yhteistyön ja esimerkiksi varhaisvaroituksen ja ennakoivan diplomatian mekanismeja.

Konstruktivismi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että käytäntö itse normalisoi käyttäytymistä. Parhaassa tapauksessa tämä voi johtaa lisääntyvään yhteistyöhön myös sisäisten konfliktien osalta. Se että näin ei näytä kuitenkaan käyvän, ei anna aihetta pysyvään pessimismiin, vaan ainoastaan kiinnittää huomiota jaettujen arvojen ja identiteettien merkitykseen aidon ja pysyväisluonteisen yhteistyön edellytyksenä.