Antti Laine

Vanhempi tutkija, dosentti Antti Laine
Joensuun yliopisto
p. (013) 2512459

Karjala keskustelu - kaksi näkökulmaa. Välissä raja, korkeampi kuin valtioiden välinen

Suomessa käytävä Karjala-keskustelu ei ole keskustelua. Se on puhetta siitä, että Suomen valtionjohdon olisi ryhdyttävä aktiivisesti esittämään Pariisin rauhassa 1947 vahvistetun suomalaisalueiden Neuvostoliitolle siirtämisen kumoaminen. Venäjän on hyväksyttävä se vääryys, jonka se Suomelle aiheutti 30.11.1939 aloittamallaan sodalla. Lukemattomat mielenilmaukset ovat ajatuksia, siitä miten Suomen valtionjohdon pitäisi kertoa asiasta Venäjän valtion johdolle, kun neuvotteluihin rajanmuutoksista käytäisiin. Kyse on suomalaisten moniäänisestä yksinpuhelusta, jolla ei ole kuulijaa. Äänessä ovat ne, jotka vaativat Karjalaa takaisin. Ne jotka ajatusta vastustavat, ovat hiljaa. Tasavallan johto on ilmoittanut kantansa: Ollaan valmiita, kun asia on ajankohtainen. Edellytyksiä vuoropuheluun ei vielä ole.

Ensimmäinen ja painavin puheenvuoro keskustelussa oli jatkosota. Kun Moskovan rauhan toimeenpano aloitettiin, tyhjennettiin ensin edelleen tyhjentämättömät kylät suomalaisista asukkaista. Toki heille jäi oikeus jäädä kotiinsa, vaan harvat sen tekivät Aivan samoin kuin talvisodan suomalaisten yhteisenä taisteluvoimana oli kaikkien kokema vääryys oikeudettoman hyökkäyksen edessä, olivat suomalaiset valmiita etsimään ulkopuolisia kumppaneita, jotta vääryys voitaisiin korjata. Pohjalla oli vielä Neuvostoliiton aistittavissa oleva ja konkreettisestikin koettu halu jatkaa Suomen kuristamista ja itsenäisyyden riistämistä. Liittolainen oli löydettävä, mutta mistä? Ranska miehitettiin ja Englanti taisteli olemassaolostaan. Vaihtoehdot olivat vähissä. Kun Saksalla oli oma intressinsä myös Suomen suunnalla, edut kohtasivat toisensa ja Suomesta tuli Saksan liittolainen. Suomalaisten käyttämällä kanssasotija termillä oli käyttöä vain Suomessa.

Jatkosotaa sotana menetetyn Karjalan takaisin saamiseksi kannattivat lähes kaikki suomalaiset. Saksan puolesta tai liittolaisuuden vuoksi ei taistellut juuri kukaan ja Itä-Karjalan saaminenkin oli suhteellisen harvojen sodan päämäärä. Juuri siksi, että naapurin kanssa oli solmittu epäoikeudenmukaisksi koettu pakkorauha, eivät monetkaan tohtineet nostaa vastustavia ääniä.  Maassa oli 420 000 karjalaista, joille oli määrä jakaa maita muualta. Mikäpä olisikaan ollut parempi vaihtoehto, että he voisivat pian palata kotiseudulle ja jo alkuun saatettu Siirtoväen pika-asutuslain toimeenpano olisi voitu keskeyttää. Moskovan rauhan rajan ylitys ei tuottanut tunnon tuskia juuri kenessäkään suomalaisessa. Niitä alkoi tulla vasta sitten, kun ylitettiin Tarton rauhan raja ja ryhdyttiin "rosvoretkeläisiksi" niinkuin asian ilmaisi Tuntemattoman sotilaan alikersantti Hietanen.

Jatkosodan aloittaminen samalla, kun Saksa teki sen mitä on pelätty 1930-luvun alusta alkaen, synnytti juuri sellaisen viholliskuvan, jota Neuvostoliiton johto oli pelännyt koko edellisen vuosikymmenen. Lapuanliikkeen nousun myötä puna-armeijan johto katsoi vuodenvaihteessta 1929-30 Suomen ehdottomasti viholliseksi tulevassa sodassa. Vuosikymmenen puolivälistä alkaen neuvostodiplomaatit viittasivat usein siihen, että Suomi liikkui Saksan vanavedessä Neuvostoliittoa vastaan. Talvisodankin Neuvostoliitto kävi juuri tuon viholliskuvan eliminoimiseksi, eikä Molotov-Ribbentrop-sopimusta ollut kuviteltukaan pitkäaikaiseksi turvallisuusratkaisuksi.

Ei ollut mitään epäilystä siitä, etteikö saksalaisjoukkojen täyttämä Lappi ollut venäläisille merkki siitä, että Suomenkin rajojen yli hyökätään pian, kun Barbarossa-hyökkäys tapahtui. Jos Mainilan laukaukset olivat neuvostokansalle veruke hyökätä, niin samanlainen lupa hyökkäyksen saatiin Suomen kansalle ja maailmalle, kun naapurin ilmavoimat vastasivat siviilikohteiden pommituksin Barbarossa hyökkäykseen myös Suomen suunnalla. Suomihan oli samassa rintamassa. Se tiedettiin kaikkialla esimerkiksi Saksan propagandan kautta.

Karjala, välirauha 1944 ja uudet naapurisuhteet - suomalainen näkökulma

Suomessa Karjalasta käyty keskustelu on ollut viime vuosina niin paljon esillä, että aion esittää siitä vain pääkohdat. Asiaan minulla ei ole uutta sanottavaa eikä siinä juuri "uutuuksia" olekaan, puuttuu vain toinen neuvottelija. Suomalaisten toiveet rajakysymyksen uudelleen arvioimiseen syntyivät vähitellen sen myötä, kun naapurimaan johdolta saatiin signaaleja naapurisuhteen suotuisasta kehityksestä. Sotakorvaustoimitukset sujuivat, sotasyylliset tuomittiin, samoin asekätkijätkin. Pariisin rauhanneuvotteluissa oli pakko yrittää - omien kansalaisten rauhoittamiseksi - saada edes hiukkasen takaisin. Se yritys oli oikeastaan jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Paineita keskustelun käymiseen ovat asettaneet kotinsa menettäneet. Eturivin poliitikkojen joukossahan on ollut runsaasti heitä.

Tuli rauha, tuli YYA sopimus, naapurisuhteet kehittyivät myönteisesti. Porkkalakin saatiin ennen aikoja takaisin - kun Neuvostoliitto ei sitä enää tarvinnut - vaan Karjalasta ei puhettakaan. Saimaan kanavasta tuli suurprojekti suomalaistyöläisille, kauppa kukoisti, kunnostettiin Enson suomalaisten rakentamat tehtaat - siis Svetogorsk - lopulta työllistettiin koko Kainuu rakantamalla Kostamuksen kombinaatti ja kaupunki keskelle korpea. Siinä vaiheessa - Breshnevin aikaan ei auttanut edes mainita kadotettua Karjalaa. Siellä ei päästy käymään kotikylissä vaikka turistibussit veivät viikottain tuhatmäärin suomalaisia Leningradiin, entäpä Koivistolle, Sortavalaan, Suistamolle, Pyhäjärvelle tai mihin tahansa sadoista Karjalan kylistä. Jos pysäytit autosi liian pitkäksi aikaa, kyseltiin jo seuraavassa GAI:n vartiopisteessä viivytyksen syy. Ja kun kaikki sitten muuttuikin - pitihän sinne kotitalon raunioille päästä. Nyt pitää oikaista se vääryys joka Moskovassa 12.3.1940 tehtiin, kaikkihan sen maailmalla tietävät!? Vai tietävätkö sittenkään?

Neuvostotodellisuuteen - kuinka tämä kaikki kerrottiinkaan heille

Hitlerin Barbarossa hyökkäys 22.6.1941 liitti Suomen neuvostokansalaisen silmissä fasisti-Saksan johtamaan rintamaan. Fasismi Suomeen liitettynä ei ollut uutta neuvostopropagandan piirissä eläneelle. Suojeluskuntalaiset Saksan kanssasotijoina välittyivät Neuvostoliittoon jo sisällissodan punapakolaisten lahtarikuvauksina. Kun puna-armeijalaiset taistelivat Karjalassa Suomen rintamalla, he taistelivat fasisteja vastaan ja saivat sankarikuoleman fasistin luodista. Näitä sankaritarinoita neuvostokirjallisuus ja -elokuva on täynnä. Tämän kokonaiskuvan muuttumisesta ei ole merkkejä ja sen muuttaminen vaikuttaa mahdottomalta.

Hyvin keskeinen sija neuvostoliittolaisen ja vielä nykyvenäläisenkin lähimennei-syyden historiassa on Suurella Isänmaallisella sodalla ja sen päättymisellä Suureen Voittoon. Käsitykseni mukaan tuo muisto on edelleen yksi merkittävimmistä Venäjän valtiota koossapitävistä voimista. Neuvostokansalaiselle Suurella Isänmaallisella sodalla on historiallinen merkitys, sen sijaan Toisen maailmansodan käsitteellä ei juurikaan. Sen vuoksi esimerkiksi talvisodasta Suomea vastaan ei koulujen oppikirjoissa ole juurikaan mainintaa. Aivan uusimmissakin, joissa se mainitaan, se kirjoitetaan tietenkin "venäläisittäin" ja miten sitten opettajat ovatkaan sisäistäneet uuden totuuden. Suurin osa heistä on edelleen historiakäsityksessään neuvostokansalaisia. Historia on varsin tärkeä oppiaine siellä, samoin menneisyyteen katsominen kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen voimana - missäpä ei olisi? Tietenkin meidän on muistettava se, että Karjala on pieni sirpale suurta maata, että ei sillä juuri ole merkitystä jonkun Volgogradin tai Jekaterin-burgin, Omskin ja Tomskin opettajalle puhumattakaan moskovalaisesta.

Jokaisen kansalaisen silmissä päivittäin näkyviä ovat muistomerkit. Kaikki sotamuistomerkit Venäjän Karjalassa ja Kannaksella - ja niitä on lähes kaikissa suuremmissa asutuskeskuksissa - päivittävät sodan vuosille 1941-1945, vaikka talvisodan kolmena kuukautena 1939-1940 kuoli taisteluissa Karjalassa satoja tuhansia miehiä. Toisen Suomen vastaisen sodan päätyttyä 19.9. (4.9.)1944 kahdeksan seuraavan Keski-Euroopan sotakuukauden jälkeen Karjalassa ei taisteltu, mitä nyt suomalaisia miinanraivaajia sinne lähetettiin vielä 40 päiväksi. Väestön paluuevakuointi käynnistyi välittömästi, joskin alussa hitaasti.

Neuvostohistorian kirjoituksessa fasistimiehityksen raja Karjalassa alkoi Moskovan rauhan rajasta 12.3.1940, mistä alkaen meidän menettämämme Karjala oli erottamaton osa Neuvostoliittoa. Se oli jo asutettu, mutta tyhjennetty Suomen joukkojen edestä. Kun eduskunta päätti 6.12.1941 alueen liittämisestä jälleen muuhun Suomeen, alueella oli kaksi omistajaa. Kun sitten kesällä 1944 kotiseudulleen palanneet Karjalaiset kuljettivat karjansa ja muun omaisuutensa - mitä evakkokyytiin mahtui - se maksettiin sotakorvauksissa fasistien miehittämältä alueelta ryöväämänä omaisuutena. Suomalaisten viemä teollisuuden laitteisto jouduttiin palauttamaan alkusijoilleen jo syksyllä 1944. Neuvostoliitolle vuoden 1940 Moskovan rauha oli voimassa aina Pariisin vuoden 1947 rauhansopimukseen saakka, jossa vahvistettiin aiemman lisäksi vielä Suomi-neidon oikean käsivarren eli Petsamon luovuttaminen naapurille.

Neuvosto-Karjalan sankarillinen osallistuminen kuvattiin osallistumisena miehittäjän vastaiseen partisaanisotaan tai maanalaisena miehittäjän vastaisena toimintana kotiseudulla. Karjalassa on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja artikkeleita noista sankarillisista vaiheista, kuten muuallakin Neuvostoliitossa. Partisaaniveteraanit ovat erityisen kunnioitettuja kansalaisia, eikä heidän kunniallisuuttaan sovi epäillä, mikä tuli esiin esimerkiksi heidän aggressiivisena reagointina Suomessa ilmestyneisiin kirjoihin, joissa kuvattiin partisaanihyökkäyksiä suomalaisiin siviilikyliin. He vastasivat vain Stalinin kutsuun käydä fasistien vastaiseen partisaanisotaan 3.7.1944. Jokainen fasisti on tuhottava, siviilillä ja sotilaalla ei siellä ole juuri eroa. Sehän nähdään nytkin Tsetseniassa.
Neuvostolähteissä puhutaan useimmiten saksalais-suomalaisista tuholaisista tai paholaisista. Harvoin puhutaan vain suomalaisista miehittäjistä. Aina kuvauksiin kuuluu sana fasisti. Suojeluskuntalainenkin oli fasisti ja heissä henkilöityi suomalaisfasisti. Kaikki tuhotyö mainittiin fasistimiehittäjien tekemiksi. Erityisen suuri huomio oli kiinnitetty suomalaiseen kouluun ja nuorisokasvatukseen. "(Nuorisoon) juurrutettiin fasistinen kulttuuri", jota se osoitti miehityksen päättymisen jälkeen. Puolueaktiivien tuli auttaa suomalaisvakoilijoiden paljastamisessa.

Välittömästi fasistimiehityksestä vapauttamisen jälkeen - mikä päivä on kunkin kylän suuri juhlapäivä - ensimmäisiä poliittisia tehtäviä oli puolueagitaatio väestön keskuudessa. Puoluejärjestöt ja kommunistit velvoitettiin tekemään säännöllisesti joukkopoliittista työtä väestön keskuudessa. "Oli kiinnitettävä suurta huomiota ystävyyden kasvattamiseen karjalaisten ja venäläisten kesken".

Syksyn 1944 agitaatio antoi usein kuvan siitä, että sota Suurta Isänmaata vastaan oli edelleen käynnissä, myös Karjalassa. Karjalassa kehotettiin valppauteen vakoiluvaaran varalta erityisesti rajaseudulla. Näitä varoituksia esitettiin vielä kauan sodan jälkeenkin esimerkiksi kouluissa vielä ainakin 1970-luvulla, niin minulle ovat kollegani kertoneet.

Ajan neuvostoliittolaiseen luvaan kuului, että suurta johtajaa tuli kiittää. "Suurella innolla järjestettiin toveri Stalinille lähetettävän kirjeen käsittely- ja allekirjoitustilaisuuksia. Pidetyissä 980 kokouksessa oli läsnä ja allekirjoitti kirjeen 51 598 henkeä." Syyskuussa 1944 lähetetyssä tasavallan työtätekevien kirjeessä kysyttiin mm. sitä, saatetaanko suomalaiset edesvastuuseen "heidän tihutöistään". "Yksikään maa koko oman historiansa aikana ei niin hellittämättömästi noudattanut neuvostovastaista politiikkaa kuin Suomi". Niinhän lopulta tehtiinkin. Rikollisia vaadittiin tilille mm. Nk. Lista 1:n tapauksessa. Vielä pidempi jo valmis lista 2 jätettiin kyllä luovuttamatta.

"Mutta mitkään vihollisten konstikkaat poliittiset temput, heidän epäinhimillinen pedollinen julmuus eivät voineet murtaa karjalais-suomalaisen kansan vastarintaa. Tasavallan väestö tunnisti suomalaisissa fasisteissa ne samat verenhimoiset valloittajat, jotka vielä 20 vuotta sitten ojensivat veriset käpälänsä Neuvosto-Karjalan rikkauksiin. Tällä kertaa vielä päättäväisemmin ja yksimielisemmin kuin kansalaissodan aikana. KSSNT:n väestö nousi suuren venäjän kansan avulla,  puolustamaan vapauttaan ja onneaan."

Karjalan väestöllä riitti kokouksia kun puolue-elimet sellaisia järjestivät. Parissa kuukaudessa osallistui 67 000 henkeä, jotka esittivät 4500 kysymystä puolueväen vastattaviksi. Kysymykset koskettivat yhtä hyvin sodan kulkua mm. "Ovatko saksalaiset valloittaneet Leningradin ja Moskovan?"(1944!) Korvataanko kulut suomalaisilta ostetusta kolhoosin karjasta ja maatalouskalustosta, kun ne sosialisoidaan uudelleen? Kyllä se sitten aika ikävän vastaanoton saikin, kun väki oli keväällä kylvänyt suomalaisilta saamiaan  peltoja ja kolhoosi korjasi sadon.

Suomalaisten vaikutuksen väestöön sanottiin aiheuttaneen myös passiivisuutta eikä heidän sanottu olleen tietoisia suomalaisten hirmuteoista. Se mitä agitaattorit sitten heille kertoivat, oli kyllä kovasti liioittelevaa, esimerkiksi keskitysleiritodellisuudesta ja myös "tavallisesta" arkielämästä. Siitä heille tuli kuitenkin totuus, jollaista vielä näkee kun suomalaisista keskitysleireistä puhutaan. Värik-käimmillään ovat kuvaukset suomalaisesta suojeluskuntalaisfasistista sanomalehdissä. Jotkut hakevat vertaista tämän päivän moottorisahamurhaajavideoista. Fasismista saavutetun voiton juhlinnan yhteydessä muistutettiin aina heidän hirmutekonsa ja vielä tänäänkin juhlapuheissa.

Suomalaiset jakoivat miehittämänsä alueen väestön kahtia. Kansallisiin ja epäkansallisiin (so.. Venäläisiin), jotka olisi pitänyt häätää pois Karjalasta. Sodan jälkeen tapahtui uusi kahtiajako. Oli niitä, jotka olivat eläneet miehityksessä ja ne, jotka olivat eläneet evakossa (eri puolilla Neuvostoliittoa). Miehityksessä eläneet rinnastettiin niihin, jotka olivat antautuneet fasistien käsiin, eli sotavankeihin. Heitä pidettiin isänmaan pettureina. Miehitykseen "jättäytyneet" olivat välttäneet velvollisuutensa Isänmaallisessa sodassa. He olivat velkaa isänmaalleen. Miehitykseen jäämisestä syyllistetyt Karjalan asukkaat kätkivät muistonsa eivätkä uskaltaneet puhua niistä vuosikymmeniin. Ja sitä heiltä kysyttiin esimerkiksi ulkomaanpassin hakemisen yhteydessä vielä 1980-luvulla.

Samalla kun agitaattorit jakoivat siviiliväestölle tietoa sodan kulusta ja vihollisesta, rekrytoitiin myös ammattitaitoiset sotaa selittävät tiedemiehet töihin. Jo sodan aikana oli käynnistetty uudelleen Karjalais-Suomalaisen tasavallan Kulttuurin tieteellinen tutkimuslaitos. Laitoksessa oli kaksi osastoa. Historian ja Kansanrunouden osasto. Historian osastossa oli kuusi tutkijaa. Tutkimuslaitoksen tehtävänä oli "koota aineistoa Suuresta Isänmaallisesta sodasta. Karjalais-Suomalaisen Tasavallan taistelusta saksalais-suomalaista hyökkääjää vastaan". 25.10.1944 tehdyn yhteenvedon mukaan historian osastossa oli koottu Petroskoin vapautuksen jälkeen 7 käsikirjoitusta ja suullisten kertomusten tallenteita ja esimerkiksi 123 leirilaulua. Kansanrunouden osaston kolme työntekijää kävi Äänisniemellä kokoamassa aineistoa. Yhteensä tallennettiin 200 itkua ja muutamia kymmeniä lauluja, joukossa leirilauluja ja lyyrisiä lauluja. Kuusirannan ja Tolvojan alueilta "missä miehittäjät rankaisivat väestöä erittäin julmasti" tallennettiin Muhinin itku suomalaisen ampumasta tyttärestä.

Moskovassa koottiin sitten arvovaltainen tutkijoiden joukko kirjoittamaan mammuttimainen Suuren Isänmaallisen sodan historia, joka on monimutkaisen toimitus- ja kirjoitusprosessin jälkeen "virallinen" kertomus sodasta fasistista Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Sodankäynnin julmuudet ja erityisesti siviiliväestön kohtelu miehitetyillä Neuvostoliiton alueilla ovat erityishuomion kohteena unohtamatta puoluejäsenten johtamaa sankarillista partisaanisotaa fasistituholaisia vastaan.

Viholliskuvan yhdenmukaisuus näkyy myös uudemmassa kirjallisuudessa. Neuvosto-Karjalassa oli fasistisia keskitysleirejä, joissa tuhannet ihmiset kuolivat nälkään tai suoranaisesti tapettiin raa’asti. Fasistileirit ovat olleet neuvostokansalaisten mielissä kaikki samanlaisia, myös suomalaiset. (Kalvo) Korkein näkemäni Karjalassa fasistien tuhomien ihmisten määräksi ilmoitettu luku, on eräässä Saksassa vuonna 1994 ilmestyneessä teoksessa 12 000. Maksimissaan kaikki Karjalan kuolemantapaukset suomalaisten miehitysalueella ovat enintään 5 000. Karttaliite liittyi ilmeisesti erään neuvostotutkijan artikkeliin. (Kalvo)

Olen puhunut tässä vain Karjalan tasavallasta, Kannashan oli omaa aluettamme. Esimerkiksi vuonna 1982 ilmestyneessä suomalaista miehityspolitiikkaa kuvaavassa väitöskirjassani Suur-Suomen kahdet kasvot en puhunut sanaakaan Kannaksesta, mutta sepä olikin osa jälleen kokoon harsittua Suomea.

Neuvostoarkistojen asiakirjat yllättävät lukijan tuon tuostakin "kuvitteellisilla" faktatiedoilla. Eräs Moskovan puoluearkistossa löytämäni asiakirja kertoo Leningradin oblastin vapauttamisesta fasistimiehityksessä: siihen kuuluvat Syvärit, Lotinanpellot, Hatsinat ja Karjalan kannas. Asiakirja ylistää puna-armeijaa siitä että Kannaksen vapauttaminen tapahtui riittävän nopeasti, että siviiliväestö ei joutunut kärsimään. Väestön evakuoinnin kerrotaan tapahtuneen huolimattomasti niin, että siviiliväestön omaisuutta oli jäänyt teiden varsiin ja asemille. Sitä dokumentti ei paljasta, ketkä puna-armeijan jaloista olivat paenneet: Suomen kansalaisia, jotka olivat palanneet ikiaikaiselle syntymäkotiseudulleen v. 1941 jouduttuaan pakenemaan puna-armeijan jaloista talvisodan hyökkäystä. Olen ensimmäinen arkistokansion käyttöönsä kuitannut tutkija. Mietin vain, miten sitä lukee ensimmäinen venäläistutkija. Toivottavasti hän on jo lukenut suomalaisen talvisotaa koskevan historiateoksen. Onhan sellainen jo olemassa myös suomalais-venäläisenä yhteistyönä tehtynä, venäjäksikin.

Kyllä se Saksa kummittelee kaikkialla, kun viime sota Venäjällä mainitaan. Viipurissa olevan Leningradin oblastin arkiston maailmansodan jälkeisen (Viipuria koskevan) aineiston arkistoluettelon (Opis) johdantoteksti - jonka kunnon tutkija ensimmäiseksi lukee - kertoo aineiston olevan ajalta, jolloin "Viipuri vapautui saksalaisfasistien" miehityksestä jne. Jos Karjalan Tasavallan alueella on ollut jonkin aikaa ja jonkin verran saksalaisia sotilaita, niin Viipurissa heitä ei ollut lainkaan koko sodan aikana.

Tällainen historiakuva tulee vastaan tutkijaa, joka työskentelee neuvostokauden arkistoissa. Kunpa hän olisi huolellinen seuloessaan aineistosta historiallisen totuuden. Neuvostoliiton historia on ollut toivotun todellisuuden historiaa. Kuinka yhteiskunna toivottiin kehittyvän ja kehittyneen. Toive oli puolueen johdon asettama totuus. Kun puoluetta ei enää ole - entisessä roolissaan - niin muuttuuko totuus? Totuuden löytämisestä ja myöntämisestä Venäjällä on kysymys, kun halutaan neuvottelukumppania keskustelemaan menetetyn Karjalan tai sen osien palauttamisesta Suomelle. Se ei ole helppoa, kun siinä kajotaan suurimpaan kansalliseen sankaritarinaan.

Entä miltäpä näyttää keskusteluvalmiuden kehittyminen?

Koulukartta vuodelta 1985 ja uusintapainos 1995 Euroopan rajat 1.9.1939 - 22.6.1941. Baltian maita ei ole ja Suomen suunnalla ei mitään rajatapahtumia. (kalvo) Tämän hetken tilanne Karjalan kouluissa. Hesarin (26.11.1999) kouluaineet Petroskoista, 16 vuotiaita oppilaita. Isoisän kokemus: hän ei voinut haavoittua väärän asian puolesta. Kansallinen itsekritiikki on vaikea laji ja niin monen pitäisi sitä käydä läpi Isänmaa ei ollutkaan niin sankarillinen, vaan valloittaja. Ei se voi olla niin.

Saa kirjoittaa. Gorbatsovin ajasta alkaen itänaapurissamme on ollut mahdollista ilmaista mielipiteitään. Lehdistö on laajentunut ja kirjavoitunut. Lehdistön eettiset pelisäännöt puuttuvat, lehdissä saa kirjoittaa kenestä tahansa ja mitä tahansa. Venäjän lehdistö seuraa tarkoin länsinaapurin ajankohtaisia asioita. Kun suomalaisten Karjala-keskustelusta kirjoitettiin oli alussa varsin suuri tietämättömyys, mistä asiassa on kysymys. Maailmankartalla on vain yksi Karjala ja se on Karjalan tasavalta. Historian oppikirjat eivät ole puhuneet mitään talvisodan synnyttämästä rajan muutoksesta. "Vai koko Karjalanko ne suomalaiset haluavat?"


Suomessa puhutaan toisestakin Isänmaan turvallisuutta askarruttavasta asiasta. Kun suomalainen presidenttiehdokas puhuu mitä tahansa NATO:oon liittyvää, varsinkin jos siinä on vähänkin NATOjäsenyyttä ymmärtävää, asioille tulevat yhtäläisyysmerkit. Yleensäkään Venäjällä ei osata arvioida mielipiteen kantavuutta, onko sanojalla ylipäätään mitään kanttia sanoa tai onko hänen mielipiteensä vain hänen mielipiteensä. Erityisesti Karjalassa ollaan herkkiä Suomen NATO-keskustelulle. NATO on konkreettinen turvallisuusuhka, eikä sitä suinkaan ole lieventänyt venäläisten Kosovokokemukset.

Tietenkin on muistettava, että kansalaismielipidettä Venäjän johtajat eivät välttättä kovin tarkkaan kuuntele - eikä sellaista olekaan. Varsinkin nyt, kun Venäjä kamppailee hajoamisuhkaa vastaan, joku mitätön Karjalan kysymys ei voi olla venäläisjohtajalle asia, jolla pitäisi ärsyttää ketään. Suomi on lisäksi maa, jolla ei kai ole mitään sellaista arvokasta annettavaa, jolla venäläisjohtajia saadaan puhumaan alueen luovuttamisesta. Tietenkin jos Kuriilien paketti on solmittavissa niin jospa samalla. Karjala on vain melkoisesti merkittävämpi strateginen alue lähellä sydäntä.

Kyllähän Suomessa saa keskustella. Kun kovasti haluttaa, niin pitääkin keskustella tärkeistä asioista. On vain muistettava, että eiköhän tällä hetkellä ole liikaa toiveajattelua odottaa ketään Venäjän johtajaa neuvottelupöytään. Presidentin vaalitkaan (Venäjän) eivät varmasti tuo uutta valoa, kun sota Tsetseniassa jatkuu vielä niiden jälkeen.