Kolumni: En etsi valtaa

Valta on hyvä ärsykesana. Kysyttäessä vallankäyttäjiltä onko heillä valtaa, he usein vastaavat, ettei heillä ole "varsinaista valtaa". Heillä on ainoastaan asemansa tuoma mahdollisuus tai valtuus vaikuttaa asioihin. Tämänkaltainen vastaus ei ole pelkästään laskelmoivaa retoriikkaa tai hurskastelua. Valta on kiusallinen sana, koska se luo historiallisesti kiteytyneitä mielleyhtymiä sortoon, pakottamiseen, alistamiseen; siihen, että joku on jonkun toisen saappaan alla. Siksi vallan käyttäjän voi olla vaikea tunnustaa oma asemansa.

Vallan tunnustaminen on erityisen vaikeaa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa suurena tavoitteena on ollut vapauden ja tasa-arvon yhdistäminen. Näiden kahden perusarvon seurassa valta on kutsumaton vieras, jota on siedettävä, mutta jonka kanssa ei mielellään tehdä sinunkauppoja. Vapaus ja tasa-arvo eivät keskenäänkään aina tule toimeen: jos toinen saa siivun kakkua, täytyy toisenkin saada heti vähintään yhtä iso siivu. Mutta vallan kotina pidetään sitä "vanhentunutta" luokkayhteiskuntaa, jossa oli isäntiä ja isäntien varjoja, emäntiä ja piikoja, herrasväkeä ja Sörkan katupoikia.

Hyvinvointivaltion kehittyminen on pitkälti ollut kansalaisyhteiskunnan kielteisenä pidetyn vallankäytön hävittämistä: yritysten, maanomistajien, uskonnollisten ym. yhdistysten ja seurojen sekä lähiyhteisön ja suvun kansalaiseen kohdistuvan suoran vallankäytön vähentämistä, ja vastaavasti julkisen vallan kasvua. Tämän kehityksen seurauksena valta ei ole enää ihossa kiinni - se on hallinnollisempaa ja epäsuorempaa.

Samalla puhe vallasta on laajentunut julkisessa elämänpiirissä. Paitsi eduskunnassa, osakeyhtiöiden kokoushuoneissa ja Hakaniemen torin laidalla, valta on myös asiantuntijoiden määrittelyissä, työpaikan kahvihuoneessa, terapeutin vastaanotolla, neuvolassa ja makuuhuoneessa. Valta ei enää tule vain ylhäältäpäin, nyt se tulee myös alhaalta, naapurihuoneesta ja tietokoneruudulta. Valta on kaikkialla, mutta samalla se ei ole missään. Kun vallalla voi selittää kaiken, on vaarana, ettei sillä selitä mitään, varsinkaan jos valtaa ei tutkita lattiatasolla, empiirisesti. Vallan käsitteellinen riepottelu on helppoa: se vaatii vain kerkeän kielen ja moralistisen mielen.

Suomen Akatemian rahoittama Valta Suomessa -ohjelma käynnistyy vuoden 2007 alussa. Siihen liittyen luin hiljaisina kesäviikkoina edellisen, vuonna 1977 päättyneen valtatutkimuksen eli TANDEMIN loppuraporttia. Kyseinen teos, liki 600-sivuinen Demokratian rajat ja rakenteet, edustaa aikansa jykevää teoreettista betoniarkkitehtuuria, marxismi-leninismiä. Raportin loppupäätelmä on synkkä: demokratia Suomessa ei toimi. Kun raportin laatijoiden - aikansa tunnettujen sosiaalitieteilijöiden - päätelmää arvioi vallan näkökulmasta, voi havaita, ettei valta sinänsä ollut heille ongelma, kuten nykytutkijoille. Ongelmana oli se, että valta oli väärissä käsissä. TANDEMIN loppuraportti oli kuitenkin lohdullinen niille, jotka haaveilivat vallan kumouksesta: kun me saamme vallan, kaikki muuttuu.

Nykyisin ei valtaan liity samanlaista uskoa kumoukseen ja "parempaan" valtaan. Nyt ovat vallalla uudet, erilaiset uskomukset, jotka antavat Valta Suomessa -ohjelmalle sen oman historiallisen luonteen. On jännittävää seurata ikään kuin aitiopaikalta, mitä johtopäätöksiä vallasta tutkijat aikanaan tekevät.

Petteri Pietikäinen
Kirjoittaja on Valta Suomessa -tutkimusohjelman ohjelmapäällikkö.